Yksi kun lapsena kapaloon uinuu
lemmen ja onnen vyöhön —
toinen käypi kerjäläisnä
pakkaseen ja yöhön.
Yksi kun kasvavi kiehkuraruunussa
kaunihin, ihanan ja jalon —
toinen piennä työnnetään
työhön mieron talon.
Yhden henki kun heilimöi
ja kukkana nurmehen juurtuu —
toisen sielu silvotaan
ja murehissa murtuu.
Yksi kun livertäen, riemuiten
kera kultansa kuhertelee
toinen hälle tehtahassa —
huntuja kehräelee.
Yksi kun ilosena vihkimätuolilta
vuotehelle astuu —
toinen raukka raiskaeltu
kyynelistä kastuu.
Yksi kun vaalivi ilosia lapsia
turvassa taaton ja miehen —
toinen niitä taluttavi
yksin mieron tiehen.
Yhdellä liesi on lämmin ja lauha
ja koti niin kaunis ja armas —
toisen mökki leivätön
ja liesi kylmän karmas.
Syytä on yhdellä ilosin mielin onnensa päivyttä kiittää — Toinen koito elon tiellä kyyneleitä niittää.
III. MONET MURTUVAT.
Iloset ihmiset, tietkää kaikki, vaikka te tahdotte unhottaa, tietkää, kuinka on ihmislapset, vaimot ja lapsoset kultahapset useat murtanut armoton maa! Lapsena, käydessä kerjuuteillä, kylmillä, jäisillä penkereillä usea jo kelmeni, kylmettyi, runtui ruumis ja särkyi sielu, sydänveri nuorekas jähmettyi, usean tempasi hornan nielu, tempasi maailma tunnoton, nurja, murskasi astinlaudakseen. Siellä nyt itkee se poljettu joukko, itkevät lapset ja raiskatut neidot, itkevät kalpeat vaimotkin.