Monethan miehetkin murtuvat, sankarit suuretkin sortuvat elämän jylhillä jyrkänteillä. Kuinka jaksaa hento nainen, kantelon kielonen hienokainen, — merien aallokossa, elämän taistelossa —, kuinka jaksaa hän auttaa itseään?
Hän ei jaksa, hän yrittää turhaan toteen vain huutaa ja kujertaa, toivoo lohtua, apua ja turvaa, kaipaa huoltensa huojennusta, halajaa henkensä vapautusta. Saapiko halata ja kaihota turhaan?
Oi, jos kantaisi kantelon kaiku sydämien soppihin sisimpiin, hälytyskelloja, herätyskelloja, hyviä ja jaloja ja kauniita kelloja, suurien surujen synkkiä kelloja, kelloja veristen tuskien, murheitten tahtoisin tarmolla soittaa mielissä maailman valtojen; tahtoisin ihmiset voittaa työhön uudistuksen, kaikkien heikkojen pelastuksen ja vapautuksen.
IV. NAINEN ON IHMISKUNNAN KUKKA.
On nainen kansamme onnen pohja, ja hällä on tulevan toivomme ohja. Ken ihmisyyden ilmituojan ja nousevan polven hellän suojan ja nuoren kansan kasvattajan ja elämän sulosen hienostajan — ken voi hänet tallata lokaan?
Ja nainen on ihmiskunnan kukka, ja luomisen ruunu hän kaunein on. Miten sallitte, että sen kultatukka yhä suoltuu juoksussa murrokon? Heti viekää valoa ja lämpöä hälle, heti suokaa suloa sen elämälle! Heti loasta ja liejusta köyhä nainen nyt ihmistielle jo auttakaa! Heti tummasta alhosta kaunokainen nyt täytyy päivähän nostattaa!
Oi, tulkaa tuuloset lämpimät, suven ilmalta, etelästä liidelkää, ja tulkaa päivyen säihkynnät ja tuokaa valoa ja lämpimää ja tuokaa vettä ja tuokaa tulta ja kirkastakaa sydänten kulta ja sulattakaa ja yhdistäkää ja veljet ja siskot lähentäkää luo toistensa! Kunnes kaunoset kantelot kerran kaikaa ihmeen ihanata, valosata uutta aikaa, aikaa kirkastetun ihmisyyden, aikaa vapaan, väljän henkevyyden, aikaa onnen ja riemun.
LAPSET KADULLA.
Nämä lapsoset, päivähän luodut, ovat suljetut synkeyteen. Sinisilmä on riemua varten, vaan vuotavi kyyneleen.
Nämä lapsoset lämpöä kaipaa,
vaan kadulla kylmä on.
Nämä lapsoset pyytävät leipää —
oi, kuullos, sä tunnoton!