Nämä piskuset pyytävät sulta
mihin heillä on oikeus,
olis oikeus muutakin saada:
kodin lämpö ja kasvatus.
Oi, etkö sä ihminen vauras
verituskia rintaasi saa,
kun kansasi kalliit lapset
näin itkien vaikertaa!
Ken lapsena itkien kerjää
palan pienosen leipää vaan,
hän miehenä uhkaten vaatii
elinehtoja, oikeuttaan.
Tyly uhka on sorron kasvu, viha kukka on kurjuuden. Niin, köyhä jos liekissä hehkuu kuka sytyttävi liekin sen?
ITKEKÄÄ!
Oi, vaimot ja lapsoset, itkekää! Te itkien nokkoset kitkekää! Vilun vaivanen elämänne, sydäntuskanne, kärsintänne ja kaihot ja raskaat huolet ja pistävät mieron nuolet — ne kaikki te vesiksi itkekää, niin jotta ne virtoja synnyttää ja virrat täyttävät tulvanaan joka kaupungin ja kaiken maan ja sortajat virtaan hukkuvat ja virrassa sulavat kalseat sydänkalliot, jääkammiot — ja kukkia kasvavat rauniot!
Niin paljo kun itkeä jaksatte, maan huuhtovi kyynelsuihku se. Ja yltä sen vettenpaisumuksen taas nousevi aurinko siunauksen. Ja silloin taivas ja kaunis maa sen loistossa kirkasna kimaltaa.
KIITOS!
Oi kiitos, Jumalani, että sä soit surun tulta ja tuskaa mulle! Olis sydämeni, sen sinä arvata voit, ihan arvoton muuten sulle.
Oman mieleni palossa ma ymmärtää
voin muittenkin surujen juurta.
Sitä ilman en tuntisi ensinkään
maan piirissä mitään suurta.