Mut kun olen surujen ja tuskan mies, niin surujeni hiiliin yhtyy koko kansani liekkivä murheen lies — ja silloin se palamaan syttyy!
EI SITTENKÄÄN!
Ja vaikkapa maailma kahleihin mun elämäni vangiksi saisi, ihanteitani en minä sittenkään ikipäivinä unhottaisi! Mitä painavammin mua multahan poljettais, sitä ankarammin mun mieleni kaihoais! Tuliroihuna loimotellen mun sieluni palaisi ja säkeninä välkähdellen kevätriemua halaisi!
Ja vaikkapa ruoskalla suomittais mua elämän rientoni tähden, niin ruoskakin ennen katkeais kuin uraltani syrjään lähden! Mitä kirpeämmin mun haavani kirveltäis, sitä virkeämmin mun henkeni ryntäjäis, ja ukkospilvenä jälleen mun ääneni jyräjäis, tulisimmalle välkynnälleen mun salamani säilähtäis!
Mut ollapa kumpua välkeää mun vapahana liikkua hiukan, ja ollapa valoa ja lämpimää ja saadapa leivänkin niukan! Mun lauluni saisi sulin kielosin kajahtaa! Se heijastaisi niin kirkasna maailmaa! Se huolet ja murheet voittais, ne tyynenä tulkitseis ja iloa ja onnea soittais ja kansaa palveleis!
TYÖVÄEN ILLAT.
Tämä aika on taiston ja kärsinnän, mut taistoa toivehet johtaa. Ne viittovat luolista tehdasten ylös, kauvaksi, koittohon päivän sen, jona ahkera raataja elämän ilon, onnen ja rauhan kohtaa.
Työ ei ole silloin niinkuin nyt — se ei ole orjan työtä. Se uusien sankari-ihmisten on kunniatehtävä riemuinen, jota toimivi ihminen veljeynyt vain hetkisin, ei läpi yötä.
Hän hetkinä päivyen parhaimman luo elämän pohjan ja kaiteen. Mut päivä kun päättyvi kätten työn, niin raataja löystävi raadevyön ja ravitsevi rintansa rauhaisan mehuhedelmillä hengen ja taiteen.
Yks soutavi aavalle aatteitten, yks laskevi lahdelle lemmen; yks laulavi laulua sointuvaa, yks tietehen tarhassa askartaa; yks istuvi nurmella uinaillen, yks karkelot kiitävi ennen.