— Saahan hän… käyköön, missä haluaa!
Mutta kun Konradus ukko palasi Kirkkoturua ja Napaturunkatua tupaansa, käydä kääkersi hän niin tuimaa vauhtia, että Anu tuskin pysyi hänen kintereillään. Kesti tulla huippaili hyvän matkaa jälkivietteessä, tuli melkein hammasta purren madonnansa kärsimän tappion tähden.
… Senkin tuhrusmestarit! Heidät oli kukistettava, ensin voitettava puolelleen ja sitten kukistettava. Jollei lyypekkiläinen madonna heihin tehonnut, on heidät voitettava omillaan! Lienee kai heillä luonaan jotakin, mitä tahansa, jota voi ylistää pilviin… se aina tepsii, kun sen tekee hienosti ja häikäilemättä! Tietysti on se tehtävä yksistään heidän kuullensa… häikäilemättä, mutta hienosti…
Hän huippaili saman talon pihaan, mihin näki toistenkin menevän. Hän näki valon vilkahtavan yöhön jostakin ovesta melkein nenänsä edessä, mutta heti oli jälleen pimeää.
Konradus mestari tuiskahti päistikkaa tupaansa; Anu tuli kynttäkantta jälestä.
— Laita iltaista! murahti hän tyttärelleen ja riensi Nousiaisten madonnan luo, aikoen raahata sen nurkkaan ja kätkeä peitteihinsä.
Anni nousi heti lähtien ruokasuojaan porstuan perällä. Mutta tuvan ovella oli hän vähällä törmätä kestiin, joka pimeässä porstuassa haparoituaan oli vihdoin löytänyt ovenrivan edessään tuikahtaneen ja pimenneen valon johdolla.
— Ah! huudahti kesti ihastuneena. Ja tytön näkeminen sattui kuin sytyttävä soihtu hänen valloitustuumiinsa. Tämä tyttö oli hänen voittonsa seppelöivä!
Anni karahti tulipunaiseksi ja seisoi kuin puusta pudonneena paikoillaan.
— Mene, tyttö! kuului ärähdys tuvan perältä.