— Hän kai menee vain sakaristoon kirjojaan nuuskimaan.
— Usein hän näin toripäivinä tulee kirkkoonkin, lukee rukouksen tai messun tai saarnaa maalaisille.
— No mennään sitten.
Napaturun puotiluukuilla tungeksiva väkijoukkokin oli nähnyt piispan menevän sakaristoon, eikä kauppamiehille lie ollut kovinkaan mieliin, kun ostajat lähtivät kynttäkantta kirkkoon. Anu ja Anni liittyivät joukkoon ja kiersivät turua kirkkotarhan itäpään ympäri, pyhän Yrjänän ja Piispankoulun (sittemmin pyhän Lauritsan) talojen editse, ympärysmuurin eteläportille, josta menivät kirkkotarhaan.
Siinä Unikankareen korkeimmalla kenkämällä kohosi maan suurin ja upein kirkko, joka satasen vuotta sitten oli valmistunut käyttökuntoon, mutta oli sitä jo Hemming piispan aikana alettu minkä mistäkin kohdin laajennella ja sen upeutta kohottaa lisärakennuksilla. Niinpä oli harmaakivisen, suorakaiteenmuotoisen runkorakennuksen länsipäässä kohoavan tornin korokkeeksi muutama vuosi sitten tiilistä muurattu suiponpyöreä tornilakka, ja parhaallaan muurattiin sen ympärille neljää pienempää, kahdeksankulmaista nurkkatornia. Jälestäpäin oli rakennettu myös runkorakennuksen itäpäähän sitä kapeampi kuorirakennus ja samoin emärunkoa matalampi poikkilaiva, jonka päädyt antoivat pohjoiseen ja etelään.
Anu ja Anni menivät muiden mukana etelänpuoleiseen pääkäytävään, ja pirskoitettuaan kirkon eteisessä seinään kiinnitetystä kivimaljasta vihkivettä vaatteilleen astuivat he hämyvaloiseen kirkkoon. Sen runkorakennuksen jakoivat kymmenen neliskulmaista, kahdessa rivissä seisovaa pilaria kolmeen laivaan, joista keskimäinen oli himmeästi valaistu muutamin rautaisissa kynttiläruunuissa tuikuttavin vahakynttilöin, mutta sivulaivoissa hiiviskelivät salahämyiset varjot. Sillä pienet ikkunaruudut olivat himmennetyt monivärisin lasimaalauksin, joissa pyhimykset näyttivät aivan elävän ja hehkuvan niihin ulkoa säihkyvissä päivänsäteissä, mutta sisälle niiden läpi pääsi päivänvaloa tuskin nimeksikään.
Keskilaivan levyinen pääkuori oli näin tavallisena toripäivänäkin kirkkaammin valaistu. Pyhimmältä sijalta alttaripöydän takaa, sen kivijalustaa verhoavan, kultaompeluksin kukitetun antipediumin ylitse, häämötti avoinna vanha alttarikaappi, mistä pyhäinjäännöksiä kätkevä pyhä lipas oli saanut väistyä jumalanäidin tieltä, jonka Konradus mestari oli piispan tilauksesta tehnyt jo nuorena miehenä, kohta Visbystä opista palattuaan. Tummannsiniseen, kultapaarteiseen ja kullalla tähditettyyn vaippaan verhottu pyhä äiti loi lämmintä äidillistä ylpeyttä huokuvan katseen pyhään lapseen, joka istui hänen polvellaan; äidin vasen käsivarsi oli pojan ympärillä, kuitenkaan koskematta häneen, ikäänkuin vain varoen, ettei kallis piltti pääsisi vahingossa horjahtamaan, ja oikea käsi oli kohotettuna palvojia siunaamaan. Syrjäisemmällä sijalla oli pyhän äidin poika miehuudessaan, nimittäin pronssinen ristiinnaulitun kuva, joka suurina juhlina otettiin alttarilta kannettavaksi ja retuutettavaksi juhlasaattojen edellä, ja korkealta katosta, kuorista ensimäisen holvikaaren alla, riippui puusta leikattu riemuristi. Pyhäinkuvia, joiden kunkin edessä tuikutti vahakynttilä, oli ympäri kirkkoa, mutta varsinkin parilla kolmella sivualttarilla, ja kattoholvit olivat täytenään sekkomaalauksia, joita lehti- ja kukkaköynnökset kehystivät ryhmiin.
Salahämyinen oli kirkko himmeässä valossa kaikkine "jocalioineen" ja "paramentteineen" ja kuvineen ja kuvitettuine suippokaariholveineen; lisäksi vanha "dominus Henzsus", suntio, kulki vähän väliä ympärinsä vitjoista heiluttaen pöllähtelevää suitsutusastiaansa puoleen ja toiseen. Mutta silloin vasta tässä hurmohämyssä uskovaisten tunne lehahti lentimilleen, kun kuoro viritti juhlallisen, sulosointuisen hymnin, jonka rytmilliset, kiemurtelevat sävelet hymisten aaltoilivat holvista toiseen.
Laulu hiljeni. Ja silloin astui sakaristosta pääalttarille Hemming piispa, säkenöivin jalokivin koristeltu hiippa päässään, yllään valkoinen alba ja hopea- ja kultaompeleinen dalmatica. Täällä himmeässä, väräjävässä vajossa jos missä näyttivät hänen kasvonsa huurrehileisiltä, ja lumilepereiltä näyttivät valkohapset hänen ohimoillaan. Ilmetyltä pyhimykseltä näytti hän siinä jo elävillä jaloillaan. Ja kun hän taipuisin liikkein hartaasti polvistui pyhän äidin eteen, silloin kuului alttarilta ääni, joka samalla kertaa kalskahti kuin hiottu teräs ja helähti kuin hopeatiuku. Raikas oli ääni ja kirkas, ja kirkastuksen säteinä sattuivat sanat kuulijain sydämiin.
— Ollos tervehditty, Maria, täynnä armoa! Herran keralla sinä käyt, siunattu olet sinä vaimojen seassa ja siunattu on sinun kohtusi hedelmä, Jesus Kristus. Pyhä Maria, Jumalan äiti, rukoile meidän puolestamme nyt ja kuolinhetkellämme. Amen.