— Pitäisi vain saada järjestetyksi niin, että hansakaupungit myisivät tavaroitaan yksistään meille, tuumi ovela Zoltzak. — Silloin luonnollisesti täytyisi maalaisten vaihtaa suolansa ja muut saksantavaransa meiltä turkiksillaan ja muillaan, ja niin joutuisi maalaistuotteiden kauppa ja vienti meidän käsiimme sekin.
— Olisi ankarasti kiellettävä kaikki kauppa muilta paitsi saksalaisilta! huudahti häikäilemätön Detmar Lüdenscheid.
Tämä ehdotus herätti hyväksyvää naurua.
— Elkäähän naurako! myhäili itse isäntä Helye Kuter kaataen uutta viiniä pikareihin. — Tuuma ei ole hulluimpia. Ei sitä nyt tosin saatane suorastaan laiksi, mutta hyvä olisi saada se ainakin osapuilleen käytännössä toteutetuksi.
— Kannatan kunnon isäntäämme, lausui Hannus pormestari. — Sellainen laki, jos se valtaneuvostossa läpäisisikään, nostattaisi varmaan myrskyn saksalaisia vastaan. Mutta hienommalla tavalla on asian järjestäminen ajateltavissa laeillakin. Onhan laissa jo ennestään pykälä, joka rajoittaa sellaisen kaupustelijan kauppaa, kenellä ei ole tavaraa vähintään 20 markan edestä varastossaan [markan nimellisarvo vastasi v. 1365 noin 8 nykyistä markkaa, mutta todellinen arvo oli vieläkin suurempi]; kohotettakoon kynnys niin korkealle, että se suunnilleen vastaa meidän pienimpiä pääomiamme, ja jos joku meikäläisistäkin olisi vaarassa pudota pois laudalta, auttaisimme lainoilla. Siitä hansaliitollekin koituisi todellista etua, jos saisimme kaupan kokonaan käsiimme ja toisheimoiset porvarit supistuisivat mahdollisimman vähiin.
— Mutta heistä jäisivät jälelle varakkaimmat, haitallisimmat, tokaisi Detmar Lüdenscheid.
— Omien etujensa tähden on heidän pian pakko vetää yhtä köyttä kanssamme, viiruili ovela Zoltzak.
— Aina heidät voi asioissa kietoa!
Siitä kiepahti keskustelu pohtimaan, miten saksat saisivat haltuunsa toisheimoisten porvarien tärkeimmän pääoman, maaomaisuuden kaupungin ympäristöllä. Parhaana keinona pidettiin rahanlainaus ottamalla pantiksi tiluksia. Vaikka lainaaminen korkoa vastaan oli laissa kielletty ja vaikka lainanottajat joskus saivatkin tiluksensa lunastetuiksi takaisin, kannatti lainaaminen hyvin, kun panttitiluksista ja -taloista sai lainanantaja kantaa kaikki tulot panttausajalta.
Tämä puhe ei luihua Nicolaus Zoltzakia näyttänyt miellyttävän. Hän pelkäsi kilpailua; sillä hän oli tiluspantteja vastaan lainaamalla jo kauan harjoittanut niin laajaa koronkiskontaa, että hänellä oli hallussaan monet maalaistenkin pellot ja niityt Aningaisten puolella.