Tämä viimeinen tuuma näytti ukon mielestä tuovan kestin aivan liian lähelle.
— Ainakaan toistaiseksi, sanotaan nyt vaikka tuonne kevään korville, ei asiassa ryhdytä mihinkään sen enempään, sanoi hän niin päättävästi, että rovastista näytti turhalta yrittääkään ukkoa järkyttää.
— Kuten tahdotte, vastasi hän.
— Ja sillävälin saavat he tavata toisiaan korkeintaan kerran viikossa täällä näkyvissäni.
— Ah, virkkoi rovasti — muistin aikaan. Lyder kesti on saanut muutaman tilauksen, ja eikö hän voisi työskennellä täällä teidän työpajassanne?
— Ei, vastasi Konradus ukko tuimasti.
— No, jollei sovi… Herran haltuun sitten!
Anu palasi kohta rovastin mentyä. Anniin heitti hän niin surullisen katseen, että tyttö purskahti uuteen itkun puuskaan. Konradus ukko osoitti Anulle katsein ja elein niin suurta hellyyttä, ettei hän koskaan ennen ollut kasvatilleen sellaista osoittanut. Tyttärensä ukko näytti aivan unhottaneen itkuineen päivineen. —
Lyder kesti oli niin levottomalla jännityksellä odottanut rovastin palaamista vierailultaan, ettei ollut voinut mennä majapaikkaansa, vaan oli palannut Kirkkoturulle kävelemään ja odottelemaan. Henricus herran palattua menivät he yhdessä tämän asuntoon, ja kestin kasvot olivat yhtenä ainoana kysymysmerkkinä.
— Ukko suostui.