Anni sai yhtäkkiä halun leikkiä haaveellisuutta hänkin ja virkahti hymynvakavana:
— Tuolla saariston takana on aava meri. Ja merien takana, tuntemattomissa maissa, siellä varmaankin on hauskempaa kuin täällä. Tahtoisin kerran päästä sinne! On kuin sieltä joku hymyillen viittoisi minulle…
Lopulta hänen soma suupielensä vetäytyi myhäilevään sippuraan.
— Anni! huoahti Anu huolissaan, melkein nuhdellen.
Anni nauroi hilpeästi, ikäänkuin itseään piloitellen.
— Anuseni, ainoiseni, veikkoseni!— Mihin sinä nyt niin katsot? kysyi Anu. lasketteli hän kuin karkeloa. — Sinä olet paras, ainoa hyvä toverini koko ilman kannen alla, ja minä olen hupakko ja sinä olet… sellainen hymyläinen, vaikka olet niin tosissasi.
Anu loi häneen alakuloisen, lämpimän katseen. Tyttö näytti liitelevän, karkelevan hänestä yhä kauemmas, vaikka tuntuikin hänen ihailevissa unelmissaan tulevan päivä päivältä yhä lähemmäs.
Annin silmä oli keksinyt saarien salmesta jotakin, mikä sai hänet ihastuneena huudahtamaan:
— Katsos!
— Mitä niin?