Olihan siellä sellainen ollut ja purkanut lastinsa. Laivan mukana tullut kisälli oli Turusta noutanut sinne talvehtuneen kestin, jonka vaimo kuului kotona sairastavan kuolemaisillaan. Kesti oli noutajansa kera saapunut parahiksi laivan lähtöön.
Vanhus laahusti vielä kappaleen rantaa pitkin. Metsäiselle rannalle, missä merituuli hongissa hohisi, nyykistyi hän kevätpäivän ja merenhengen paljastamille rantakiville, joiden vierteellä meren aallot huuhtelivat onttoa kivien varassa köngöttävää jääkoppaa. Siihen vaipui hän haudansikeään uupumuksen uneen.
Mutta ilma pimeni pimenemistään, yön synkeyttäkin synkemmäksi. Sillä taivas vetäytyi sysimustaan pilveen, ukkospilveen kevättalven yönä. Sysimustaksi synkeni yö ja yöstä kuului meren kiihtyvä kohina.
Keskeltä kohinan ja sysimustan synkeyden näkyi välähdys, jota seurasi räjähdys. Sitten leimahti kirkkaammin, ja seurasi väkevämpi jyrähdys. Kolmannella kertaa läikähtäen läikähti valoisa päivä sysimustaan yöhön, ja sitten seurasi järähdys ja jyrinä, niinkuin maailma olisi raunioiksi luhistunut.
Siihen ukko heräsi, kohotti päätänsä ja katsoi.
… Ukkonen talvella, kesällä halla, oli hänen ensi ajatuksensa.
Mutta samassa kiintyi hänen koko mielensä myrskyn riuhdontaan puissa ja aaltojen ärjyntään. Ja salamat välkkyivät yössä ristiin rastiin, valaisten vaahtopäät hyökyaallot, ja ukkonen paukkui ja järisi herkeämättä.
Konradus ukon päähän iski salama, ajatuksen salama, ihanan kamala.
Hän lankesi polvilleen, pani kätensä ristiin ja rukoili. Hän aivan kuin syttyi rukouksen loimuliekkiin, kohosi liekkisiivin Jumalan luo ja painoi molemmat ristiinpuristetut, rukousnyrkkiin rusennetut kätensä vasten Jumalan kasvoja, rukoili ja vaati Jumalan tuomiota ja rangaistusta.
Ja vanhurskaan Jumalan täytyi laupiaasti häntä armahtaa. Hän häilähdytti taivaan suurta soihtua ja heitti valokehän mylvivälle merelle, näyttääkseen näyn vanhalle kunnon palvelijalleen.