Ikkunasta, joka oli ollut auki koko yön, tulvahti sylin täydeltä päiväpaistetta ja linnunlaulua. Mutta minusta se tuntui niin omituisen etäiseltä. Se ei ollut elinilmaa ja lumosointua, kuten muina kesinä, vaan se tuntui pikemminkin koristeelliselta kehykseltä. Asuin niin lähellä kaupunkia, etten päässyt luonnonvaistojen valtaan.
Tämä lehtikin saapui joka päivä aivan tuoreeltaan, niin että päivä aina alkoi kaupunkielämän merkeissä.
Hypähdin housuihini ja kävin kurkistamassa keittiön ovelta. Se oli merkki, että kesävieras oli noussut, ja että hänelle sai tuoda kahviaamiaisen. Heidän päiväkahviaan.
Aloin ahmia uutisia voileivän ja kahvin keralla. Tänä kesänä nämä lehdet toki tiesivät jotakin. Joka päivä jotain suurta tekeillä, luomistyötä ja kahleitten katkontaa. Lahon repimistä, uuden rakentamista!
Kiinnyin lehden alakertaan, jossa jatkui elämäkerrallinen luettelo paljastetuista santarmikätyreistä. Heille, miekkosille, ei vapautemme aamunkoitto tiennyt onnellisen ajan aamunkoittoa. Jokaisen rangaistusvanginkin on varmaan helpompi aloittaa uudestaan, sillä viha ja halveksiminen ei heitä kohtaan ole yhtä armoton, yhtä verinen, kuin niitä kohtaan, jotka ovat koko kansan elinehtoja vastaan taistelleet. Liekö kosto yleensä oikeutettu tai ei, niin ainakin se tuntuu ehdottomalta velvollisuudelta heitä kohtaan. Mutta samalla tulin pakostakin ajatelleeksi, että mihinhän nämä paljastetut miesrähjät tästedes tulevat ryhtymään. Kun paljastus tukkii kaikki tiet heidän edestään, sulkee heidät yhteiskunnan ulkopuolelle, heittää heidät henkipatoiksi, niin eiköhän heistä pakostakin tule ammattirikollisia, yhteiskunnan vaarallisimpia vihollisia.
Näin aprikoidessani temmattiin ovi yhtäkkiä auki ja talon tytär syöksyi sisään:
— Puhelimeen!
Riensin isännän kamariin, jossa puhelin oli.
—— Halloo!
—— Terve! Haukka täällä…