— Hyvin varustautunut matkalle, tuumi Haukka. — Hätiköidessään pani tulitikkurasiansa niin huonosti taskuun, että se putosi aidassa. Mutta ei joutunut pulaan.
Haukka tähysteli luolan pohjaa, ikäänkuin savukkeen pätkiä lukien.
— Niitä on toista laatikkoa, hän sanoi. — Hyvin on varustautunut!
Hänelle on tupakka leipääkin tärkeämpi!
Uteliaisuuteni kannusti minua ryömimään luolaan ja tutkimaan, kuinka pitkälle se ulottui. Jaksoin sentään siitä pidättäytyä. Vanhoilla taruilla on viehätyksensä ainoastaan silloin, jollei niitä ja niihin liittyviä paikkoja ensinkään ryhdy tutkimaan ja repostelemaan. Utuharsot viihdyttävät tunnettamme, ja tutkimattakin tiedämme, että totuus on alaston.
Silmä oli isäntänsä saavuttua lakannut haukkumasta. Sen viisas katse tähysti vuoroin luolaan, vuoroin seurasi isäntänsä toimia. Kun Haukka vihdoin käänsi katseensa siihen, liehutti se iloisesti ja kysyvästi häntätupsuaan.
— Etsi vielä, Silmä! kehotti Haukka, lisäten tutun usuttavan äännähdyksen.
Silmä oli sekin ilmeisesti luullut ensin jälkien päättyvän luolaan. Nyt se aluksi nuuskahteli kaaressa luolan edustalla. Vihdoin se löysi jäljet uudestaan ja lähti vilistämään rantaa kohden. Rannalla se alkoi uudestaan haukkua. Tai ei oikeastaan haukkua. Pikemmin avuttomana ulvahdella.
Lähetessämme näimme sen tepastelevan rannalla ja suuntaavan kuononsa merelle. Jäljet olivat siihen katkenneet.
Se oli hiekkaranta. Hiekassa näimme uurron, jota myöten oli vedetty vene aivan rantaleppien väliin ja sitten taas työnnetty samaa jälkeään vesille.
— Arvasinhan, tuumi Haukka minulle. — Se ei ole tohtinut heti lähteä vesille, kun tiesi ihmisten heränneen tulipaloon. Se on maannut koko päivän luolassa ja luultavasti vasta viime yönä soutanut salmesta ylitse.