— Olisi tuo jo aika sinunkin…
— Niinkö luulet?
— Ota pois vaan!
— Hyvähän se olisi, sanoi Taakki hiljaisella äänellä ja katseli alta kulmainsa Riittaan.
Riitta istui kotvan aikaa odottavan näkösenä, nousi sitten ja asteli tupaan. Taakki huomasi, että se ovella sisään mennessään hieman pysähtyi ja vilkasi jälelleen. Ja Taakille tuli taas silloin yhä selvempänä mieleen, etteiköhän se sittenkin ole mukavinta mennä Riitan kanssa yksiin leipiin. Taakista tuntui että kyllä hänen pitää koettaa, olisiko toinen tuumaan suostuvainen.
Hän käveli hetkisen pihamaalla yhä asiaa miettien ja pistäysi sitten tupaan Riitan perästä. Riitta istui kangaspuitten istuinlaudalla ja kampasi tukkaansa. Pulska sillä oli vielä tukka, ja se peitti koko yläruumiin valuessaan soreina suortuvina kaulalle, olkapäille ja hartioille. Taakki aikoi mennä ja leikkisästi kapasta vähän hiusten peittämää kaulaa, mutta rinnassa kukkui epäilyksen ääni sellaisena sekamelskana, että hän menikin vaan kangaspuitten nurkan luokse istumaan ja pisti siinä tupakaksi. Tupakoidessa tapasi hänet uusi leikkiverisyyden puuska ja hän pisti sormensa kankaanniisien väliin, vipuuttaen sitä kuten kissanpojalle, jota narrataan hiirenpyytämistä leikkimään.
— Tui tui, sanoi Taakki.
Riitta vilkasi tukkaansa palmikoidessaan Taakkiin ja hänen silmänsä vilahtivat niin somasti.
— Laulapas!
— Mitä minä laulan'