Sa olet tulisielu nuorukaisen, jok' on kuin talvi tyyni, hiljainen — nyt katkeruuden mustan, uhmaavaisen luot kirkkaaks alttiuden onnehen ja vihdoin tunnet kesken murheen, harmin Sa neros kirpoavan kahleistaan! Oi Yksinäinen! Rauhasi on varmin, mut aikas astua on toimintaan! Nyt kantain koko ihmiskunnan surun Sa suureks oman kohtalosi luot ja keskeen ilon ilkkuvaisen turun elämän tuskan, ihanuuden tuot.
Oi Synnyinmaa! Sai vaivaas Golgatalla yösynkkä vuosituhat todistaa, mut valtain herjaavaisen piinan alla Sa kannoit iäisyyden unelmaa. On aika tullut pääsinpäivääs nousta, katoovain toivojemme Messias, Sa jännitä jo valkeuden jousta, suus hengellä Sa tapa pilkkaajas! Suo kuuma sydänveri kaipuullemme ja teon voima voimastasi myös, suo osa ihmisyyden omaksemme ja ikuisuutta varten vaadi työs!
MELANKOLIA
ENSI LUMI
Ensi lumet! Kuinka luo ne kylmän hohteen yli maan! Kuinka suuri kuolinhuone suven toivon sulkeekaan! Kaikk' on uutta. Samaa untaan sydän yksin unelmoi, unho kaikkeen valaa luntaan, murhe vain ei mennä voi.
Syttyy suuret, heljät valot tummain metsäin äärihin, puhteen pitoon mökit, talot vaipuvat kuin ennenkin. Valot vain ei myöhään, varhain syty sieluun kulkijan, ken käy eespäin, kautta harhain, halki aavan maailman.
Kuule, ääni ensi tiukuin kaikuu illan hämärään! Reki nopsaan ohi liukuin jättää miehen miettimään: kaukaa tieni tulla taitaa, kauemmas se vielä vie, kosk' en tunne pellon aitaa, kosk' on outo kotiin tie.
UOLEVIN LAULU ELINALLE
Lumet yössä lankee. Ihmisäänt' ei mitään. Läntehen ja itään hiljaisuus niin ankee. Katsoo kaukaa varmaan silmät samettiset, suuret, surulliset Elinani armaan.
Samoin nyyhkytyksin siunattu on tiemme, sielunsairaat, yksin usein, usein liemme. Tupa sentään parhain sulle kodin tavoin myöhään sekä varhain etähäll' on avoin.