Tuska siell' ei paina, kohtalo ei vainoo — kaunein, pyhin, ainoo olet aina, aina…. Aamun suuri rusko, yötä ikuisempi — itse elon usko, toivo sekä lempi!
ASEPOIKA
Olet haltijatar linnan, ma asepoika vain, vain miekan ja hehkuvan rinnan ma isiltä lahjaks sain. Niin tummat on kulmies kaarteet, niin tummat ja korkeat, helyt, kullat ja maailman aarteet sa kaikki omistat.
Kun nouset Sefirin selkään ja auttaa vierellä saan, ma usein kättäsi pelkään, jos viittaasi koskenkaan. Ja yötkin umpeen yhä ma sinust' uneksin, kuin Jumalan Äiti pyhä sa nouset haaveihin.
Pian tulla voi trubaduuri kera harpun linnahan, tuo lempensä liian suuri hänet teiltä maailman. Olen katsonut illoin tulta hänen tummissa silmissään, kun saaden suosion sulta hän koskee kieliään.
Niin pitkä on vuosi, mi vaipuu, ja niin lyhyt kuitenkin, yhä jää poven polttavin kaipuu mun unteni kätköihin. Mut ehkä kalliimpi kerta ma sinulle sentään lien, kun poissa, ah, vuodatan verta ma retkellä ristin tien.
Kunis kunniall' isien miekkaa käsivarteni käyttää voi, kunis astun ma aavikon hiekkaa ja taistelun myrsky soi, sinis pääni on kruunua vailla ja mun rintani rauhaton, sinis pyhän kaupungin lailla kuvas liian kaukana on.
CONSOLATIO
Ikuinen uni, kangastus ikuisen kevään tuo, sen ensimmäinen kimallus jo hanget loistoon luo! Kuink' ilmeen armaan, kotoisen nyt tumma metsä saa ja kylmän huurteen häipyen puunlatvat punertaa!
Mut pirstat nuoren uskon vain, ah, iäks rauenneen nyt syttyy, palaa pilkahtain taas sielun kuvaimeen. Povea kuinka kuuntelen, ei synny sävelet, maan ikikurjuus sointujen vei saatot keväiset.