Ah sinä, jota rakastan enempi elämää, kuin valkeutta taivahan sa taidat ylistää? Jo löytänyt maan tyynen liet, sen saaren kaukaisen, mist' elon häipyy erhetiet ja ilkku ikuinen.
Ikuinen hellyys sydämen, jot' epätoivo syö, jo tykkien, jo tyyntyen sun veres kuumat lyö! Ma syvän lähtees unhotin, ah, vertaust' on vain sen kierrost' yö ja päiväkin, kaikk' kuvat unelmain.
Ikuinen talvi milloinkaan ei kajoo siemenees — kuin keväällä käy ainiaan yöst' aamu kullansees, Hyvyyden voimaan, valohon tuo oman kamppailus Ikuinen Saavuttamaton, Ikuinen Valkeus!
KEVÄTYÖ LUODOLLA
Yö kuvaamaton, hiljainen, maan kuulas kevätyö, vain laineet lyijynraskahat nyt kallioihin lyö ja metsän tummaan huminahan pauhaa. Ei häily haavanlehtikään, hääpuku helee puun, on luonto kaikki vaipunut yön kumman kuunteluun. Mun sydämeni vain ei löydä rauhaa.
Tuoll' läikyntään miss' ulappain yön rusko raukenee ja turviss' siniauteren maan silmää suutelee, tien kaihollensa nuori sydän avaa. Ah, kerran purjein paisuvin pois lähdin maailmaan ma taistoon kaikki kumppanit ja voittoon kutsumaan vain laulain riemun virttä vapahtavaa.
Kas, tuonne kuinka viittookaan mua vilkkuvalo pois kuin mieli saattaa satamaan mun purtein sillä ois ja tuoda poika tuhlaajana kotiin. Ah, turhaan, katse äitisen, yl' öisten vetten käyt, sun valvattis on vaatineet jo kaukorantain näyt, on voima mennyt meren suuriin sotiin.
Oi armahani, ainoain, sun luokses halaan taas, voi sielun terveeks tehdä vain sun kirkas keväänmaas ja ikävöintis onnensaari tyyni! Sun kasvojasi milloinkaan ma enkö nähdä saa ja nuorta olentoas sun ma enkö puristaa saa lujaan, lämpimähän syleilyyni?
Vain laulu aaltoin korvissain soi alakuloinen, mut mieleni mun murheestaan kuin tähti hopeinen nyt lentää siivin kaipuun polttavimman. Pois luokse vuotees valkoisen ma tulla tahtoisin, sun hengitystäs kuunnella vain syömin sykkivin ja tuta unes voiman ihanimman.
Niin lepoos toisin, toivoisin, ma kauniin peittehen, kuin meren aarteist' autuaan, kuin meren ikuisen, kuin tarut kevääs tarhojen ja puistoin! Ma meille aaltoin helmasta maan uuden kohotan, miss' unikot ja liljat kasvaa mullast' unelman ja siemenestä aavistusten, muistoin.