Mut eilen, huomasin, sun huuliltasi jo henki tyyni, illanraitis syys, ja muistohoin niin suurna noustessasi mun täytti riemullinen ikävyys. Oi, kohta tuskan vihurit ne pauhaa, ja alastonna, ruskein jäsenin, mut' silmät loistain syksyn suurta rauhaa sa katsot ylös sineen, tähtihin.

Et kammoo talven pakkasta ja jäätä, sun povessashan kevät uinuu uus, ei kysy rikkautesi päiväin päätä, on suvi täyttyvä jo ikuisuus. Oi, milloin syvän sielunrauhas tapaan, sa elon hengen uskollinen syön, niin että kutsus, lempeän ja vapaan, voin laulaa yli Ajan myrsky-yön?

SYYSAAMU

Sa pyytäin rinnan rauhaa uutta taas astu aamuun hopeiseen — juo taivaan ilmain avaruutta syysäärettömäks auenneen! Nyt syksyn vainioiden yllä on valon suuri sunnuntai, nyt onni on myös hyljätyllä, Maa tyynen armovoiman sai.

Jo malmisoinnuin kutsuu kellot pois hämyyn vanhan temppelin, ja paljaat, kellertävät pellot jää unhoon mullan unihin — ah, ihaniin kuin toivo parhain Maan lapsen aina suruisen tääll' yli elon tyhjäin harhain vain saada voima sydämen.

Oi kylä pieni, yksinäinen — ei pyhäs rauha kuulla voi, kuin syksyn tuuli herääväinen, vihurin viesti, ylläs soi! On pyynnöt turhat Aikaa vastaan, ikuisen voiton unelmin jo myrskyn ääni kutsuu lastaan pois meren suuren sotihin.

NARKISSOS

Kirkas kevätpäivä ensimmäinen illan tullen peittyi pilvihin. Lankee muisto outo, yksinäinen sydämeeni suurin pisarin.

Virrast' uljaasta näin unen kerta,
joka rannattoman aavikon
kostuttain päin suurta valtamerta
rientää, rientää, mut ei lepohon.