Onnellisna omaan lehteen, kukkaan
puhkee joka ruoho, yrtti, puu:
multa yksin elämä vain hukkaan
syviin, syviin vesiin heijastuu —!
Turhaa kaikki, kauneus ja hyvyys,
turhaa rannan vuokkoin kukoistus,
turhaa tummain sydänvetten syvyys,
turhaa riuduttava rakkaus!
Kevät kesään, syksy talveen vaihtuu, läikkyy, jäätyy, sulaa sydämein. Pisaroina kaikki voima haihtuu, umpihete nielee nuoruutein.
UIMARI
Aaltoja, viileitä aaltoja alla, aaltojen siintoa ympäri vain! Taakseni kuohuja halkomalla jää vana kuplien vaahtoavain.
Valkeat hattarat viittovat yllä
pois sinen polttavan ilohon —!
Luoksenne, luoksenne kaihoon kyllä,
mutta vain eespäin matkani on.
Ääretön ulappa kaikkia kantaa,
harvat taipuvat kuunteluhun:
nousta ja vaipua, anteeks antaa
ensin itselles täytyy sun.
Syvin, kantavin tyrskähdyksin
elämän meri aaltoelkoon —
kuulla ja nähdä, taistella yksin,
siihen vain minä syntynyt oon.
Kiitävä virta se alkuunsa palaa,
yöt yhä päiviä pyytää taas:
matkan ja määrän poveni salaa,
juo, sydän, ikuista unelmaas!
Milloin, Hiljainen Tuomari, milloin velkani maksan ja nukkua saan? Valkeat hattarat, niin olen illoin väsynyt kuohuja kuuntelemaan!