Oli vielä aivan aikaista, kun hän saapui, noin kymmenen tienoissa, mutta suuri valkoinen sali kullattuine tuolineen sekä peileineen oli valmis vieraiden vastaanottoon, ja kaikki lamput olivat sytytetyt. Pianon ääressä istui soittaja, nuori, hauskan näköinen mies mustassa lievetakissa — talo oli kallishintaisia — poltellen ja varovasti karisteli hän tuhkaa paperossista, ettei tahraisi pukuaan. Hän selaili nuotteja. Nurkassa, lähinnä puolipimeätä vierashuonetta, kolmella tuolilla vieretysten istui kolme tyttöä jutellen.
Kun hän astui saliin emännän seurassa, kaksi tytöistä nousi, mutta kolmas jäi istumaan. Ne, jotka nousivat olivat hyvin avokaulaisia, mutta istumaan jääneellä oli yllään korkeakauluksinen musta puku. Ja ne kaksi katsoivat häneen suoraan väsynein kutsuvin katsein, vaan tuo kolmas kääntyi poispäin ja hänen profiilinsa oli säännöllinen ja rauhallinen, kuten jokaisen kunnon tytön, kun se on vaipunut ajatuksiinsa. Nähtävästi oli hän kertonut jotain tovereilleen, jotka häntä kuuntelivat, ja nyt mietti hän kerrottua, ajatuksissaan jatkaen juttua eteenpäin. Ja siksi, että tämä vaikeni ja ajatteli, ja siksi ettei tämä katsonut häneen, ja siksi että tällä yksin oli kunnollisen naisen ulkomuoto, valitsi hän tämän. Hän ei ollut vielä koskaan käynyt yleisissä taloissa, eikä siis tiennyt että jokaisessa hyvässä talossa on yksi, jopa kaksikin tällaista naista. Nämä ovat tavallisesti mustiin puetuita kuten nunnat, tahi nuoret lesket, heidän kasvonsa ovat kalpeat, maalaamattomat, katseensa on synkkä; tarkoitus on — uskotella kunnollisia, jos joku sellaisia haluaisi. Mutta kun he lähtevät makuuhuoneeseen miesten seurassa ja päihtyvät, ovat he samallaisia kuin kaikki toisetkin, joskus pahempiakin. Toisinaan he tanssivat ihka alasti ja tämmöisinä näyttäytyvät salissakin, vieläpä he lyövätkin liian tunkeilevia miehiä. Nämä ovat juuri niitä naisia, joihin juopuneet ylioppilaat rakastuvat ja joita he koettavat saada alkamaan uutta, kunniallista elämää.
Mutta hän ei tiennyt tätä. Ja kun tyttö vastahakoisesti nousi, ja katsoi häneen yrmeästi, mustatuin silmin, vilahukselta kääntäen häneen päin himmeän kalpeat kasvonsa, tuli hän ehdottomasti vielä kerran ajatelleeksi: — "miten kunnolliselta hän näyttääkään!" — ja tunsi helpotusta. Mutta jatkaen sitä ainaista teeskentelyä, joka hänelle oli välttämätön ja joka jakoi hänen elämänsä kahtia, tehden sen näyttämön kaltaiseksi, pyörähti hän saappaansa koroilla, naksahutti sormillaan ja virkkoi tytölle tottuneen irstailijan vapaalla äänellä:
— No, lintuseni, mennäänkö sinun kamariisi, eikös niin? Missä täällä on pieni pesäsi?
— Nytkö? — ihmetteli tyttö, kohottaen kulmakarvojaan. Hän naurahti leikillisesti, näyttäen rivin tasaisia kauniita hampaita, punehtui hiusrajaan saakka ja vastasi: Mitäs me rupeamme kallista aikaa hukkaamaan?
— Täällä tulee soittoa. Saamme tanssia.
— Mitä me tanssista, kaunokaiseni. Sehän on vain tyhjää pyörimistä, ikäänkuin tahtoisi ottaa itseään kiinni hännästä. Soitto taas, luulen, kuuluu sinnekin? Tyttö katsoi häneen ja hymähti:
— Hiukan kuuluu. Hän alkoi miellyttää tyttöä. Hänen kasvonsa olivat leveät ja poskipäät ulkonevat. Posket ja kapea viiru lujasti yhteenpuristettujen huulien yläpuolella heikosti sinersivät, kuten on tavallista hyvin tummilla ihmisillä, jotka ajavat partansa. Olivat kauniit myöskin tummat silmät, vaikka niitten ilmeessä olikin jotain tuijottavaa ja ne liikkuivat hitaasti ja raskaasti ikäänkuin joka kerta olisivat kulkeneet pitkän matkan. Vaikka partansa olikin ajeltu ja käytöksensä vapaata ei hän sentään ollut näyttelijän näköinen, vaan pikemmin muistutti venäläistynyttä ulkomaalaista, englantilaista.
— Oletko saksalainen? kysyi tyttö.
— Hiukan. Pikemmin englantilainen. Pidätkö sinä englantilaisista?