— Mutta miten hyvin sinä puhut venäjää. Ei voi ollenkaan huomata.
Hän muisti englantilaisen passinsa, sen kankean kielen, jota oli puhunut viime aikoina, ja sen, että nyt oli unohtanut kunnolla teeskennellä, ja punastui uudestaan. Hänen kasvonsa synkistyivät ja kuivalla toimeliaisuudella, jossa ilmeni väsymys, tarttui hän tyttöä käsipuoleen vieden hänet nopein askelin huoneita kohti.
— Olen venäläinen, venäläinen minä olen. No, minne mennään? Näytäppäs.
Tännekö?
Suuressa, lattiaan ulottuvassa peilissä selvänä kuvastui tämä pari. Nainen mustassa puvussa, kasvot kalpeat ja kaukaa hyvin kauniit, mies pitkä, harteva, hänkin mustissa ja yhtä kalpea. Erityisesti kalpeilta näyttivät sähkökruunun valossa hänen avonainen otsansa ja ulkonevat poskipäänsä. Silmien kohdalla oli sekä hänellä että tytöllä mustat, hieman salaperäiset, mutta kauniit aukot. Ja niin omituiselta näytti tämä musta, vakava pari keskellä valkeita seiniä, kun se ilmaantui kultapuitteisessa peilissä, että hän pysähtyi hämmästyksestä ja ajatteli: aivankuin sulhanen ja morsian. Muutoin, luultavasti väsymyksestä, käsitti hän huonosti ja hänen ajatuksensa olivat hetkellisiä, synkkiä, sillä jo seuraavassa silmänräpäyksessä, vilkaistuaan tuohon mustaan, vakavaan, surevaan pariin, ajatteli hän: ikäänkuin maahanpaniaisissa. Kumpikin ajatus oli hänestä yhtä vastenmielinen.
Nähtävästi siirtyivät hänen tunteensa ja ajatuksensa tyttöön, koska tämäkin ääneti, kummastellen katseli häntä ja itseään, itseään ja häntä. Yrittipä tyttö siristää silmiäänkin, mutta peili ei vastannut tähän vähäpätöiseen liikkeeseen, vaan yhtä raskaaksi ja synkäksi kuvasi tämän mustan, jähmettyneen parin. Lieneekö tuo tytöstä näyttänyt kauniilta, vai muistuttiko se hänelle jotain kotoista, hieman surullista, en tiedä, mutta hän hymähti vienosti ja kevyesti kosketti hänen lujasti koukistettua käsivarttaan.
— Mikä pariskunta! — sanoi tyttö miettiväisenä ja jostakin syystä heti pistivät esiin hänen mustat sädemäiset silmäripsensä heikosti ylöspäin kääntyvine päineen.
Hän ei vastannut, jatkoi vain päättäväisenä kulkuaan, liehakoiden tyttöä, joka korkeilla ranskalaisilla kengänkoroillaan kopsutteli parkettipermantoa. Oli eteinen, kuten tavallisesti, ja sen molemmin puolin pieniä pimeitä huoneita. Kaikki ovet olivat auki. He astuivat yhteen näistä huoneista, siihen, jonka ovelle epävarmalla käsialalla oli kirjoitettu "Ljuba".
— Kas niin Ljuba — sanoi hän ympärilleen katsellen ja tottunein liikkein hieroi käsiään yhteen, ikäänkuin olisi pessyt niitä kylmässä vedessä, — nyt täytyy saada viiniä, ja sitten vielä jotain? Mitähän jos hedelmiä?
— Hedelmät ovat meillä kalliita.
— Ei tee mitään. Juotteko te viiniä?