— Vai niin! Eikä ole ristiä kaulassa.
— Ristiäkö?. — naurahti hän. Me kannamme ristin selässämme.
Tytön kasvot synkistyivät.
— Teitä nukutti. Panisitte ennemmin maata, kun näin aikaanne tuhlaatte.
— En pane maata. Minua ei nyt nukuta.
— Kuten tahdotte.
Seurasi pitkä, kiusallinen vaitiolo.
Ljuba katsoi alas ja lakkaamatta pyöritti sormusta sormessaan. Mies kiersi silmillään huonetta, tahallaan koettaen olla katsomatta tyttöön, ja pysähtyi pieneen, kesken jätettyyn konjakkilasiin. Ja yhtäkkiä tavattoman selvästi melkeinpä tuntuvasti hän kuvitteli, että kaikki oli jo tapahtunut: ja tuo keltainen pikari ja juuri se että siinä oli konjakkia, ja tyttö, joka tarkkaavaisena pyöritteli sormusta, ja hän itse — ei ollut enää se sama, vaan joku toinen, kuin jokin erityinen, omituinen ilmiö. Ja että juuri taukosi soitto, kuten nytkin, ja kuului vain hiljainen kannusten kilinä. Ikäänkuin olisi hän jo elänyt joskus ennen, mutta ei tässä talossa, vaan toisessa paikassa joka paljon muistutti tätä, ja että hän otti osaa elämään, vieläpä oli tärkeänä henkilönäkin, jonka ympärillä tapahtui jotain. Tämä outo tunne oli niin voimakas, että hän pelästyneenä ravisti päätään; pian se katosikin mutta ei kokonaan. Siitä mitä ei ollut ollut, jäi jälelle himmeä häipymätön muisto. Sitäpaitsi tapasi hän itsensä tämän omituisen yön kuluessa tuijottamassa johonkin esineeseen, tai joihinkin kasvoihin, joita koetti tarkoin painaa mieleensä, hän loihti esiin niitä menneisyyden syvästä pimeydestä, taikka jostakin olemattomasta.
Ellei olisi tiennyt varmaan, olisi hän sanonut, että oli täällä ollut ennenkin, niin tutunomaiselta ja tavalliselta tuntui tämä kaikki. Ja tämä oli vastenmielistä, sillä se vähitellen vieroitti hänet omasta itsestään ja tovereistaan ja omituisesti lähensi häntä tähän julkiseen taloon, jossa elämä on villiä ja inhoittavaa.
Vaitiolo alkoi tuntua raskaalta. Kysäsi: