Tyttö ei vastannut, vaan kääntyi poispäin. Mutta tuntiessaan paljailla läpikuultavan ruusunpunaisilla olkapäillään hänen katseensa, heitti hän niille harmaan kudotun huivin.
— Tuntuu vähän kylmältä, sanoi hän katkonaisesti.
— Niin tuntuu, — myönsi hänkin, vaikka pienessä huoneessa oli kuuma. Ja taaskin syntyi pitkällinen painostava vaitiolo. Salista tunkivat äänekkäät, kutsuvat tanssin sävelet.
— Siellä tanssitaan, — sanoi tyttö.
— Niin tanssitaan, — vastasi hän.
— Miksi te, Ljuba, minuun niin suutuitte… ja löitte minua?
Tyttö epäröi ja vastasi terävästi:
— Niin piti tehdä, siksi löin. Enhän tappanut, miksi sitten kysellä? —
Hän nauroi ilkeästi.
Tyttö sanoi "niin piti tehdä". Katsoi häneen suoraan mustin pyöristynein silmin, hymyili kalpeasti ja päättävästi ja puhui: "niin piti tehdä". Ja hänen leuvassaan oli kuoppa. Oli vaikeata uskoa että tämä pää — tämä vihainen kalpea pää — hetki sitten lepäsi hänen olallaan. Ja sitä hän oli hyväillyt.
— Vai sillä tavalla! — sanoi hän synkästi. Kulki jonkun kerran edestakaisin huoneessa, aina pysytellen askeleen matkan päässä tytöstä, ja kun hän istui entiselle paikalleen olivat hänen kasvonsa vieraat, synkät ja hiukan ylpeät. Vaikeni ja kohottaen kulmakarvansa katsoi kattoon, jossa leikki kirkas punareunainen pilkku. Joku ryömi, joku pieni ja musta, luultavasti myöhästynyt syksykärpänen, joka virkosi lämpimästä. Se heräsi keskellä yötä eikä luultavasti ymmärrä mitään ja pian se oli kuoleva. Hän huokasi.