Tyttö rupesi nauramaan ääneensä.
— Mikä teitä huvittaa? — äänsi hän kylmästi ja kääntyi poispäin.
— Muuten vain. Mutta te olette todellakin kirjailijan näköinen. Ettehän pane pahaksenne? Hänkin ensin säälii, vaan sitten suuttuu, kun en rukoile kumartelemalla hänelle kuin jumalankuvalle. Hän on niin arkatuntoinen. Jos hän olisi Jumala, ei hän antaisi anteeksi yhtäkään laiminlyötyä kynttilää… — tyttö nauroi.
— Mitenkä te tunnette kirjailijoita? Ettehän te lue mitään.
— Eräs käypi, — vastasi Ljuba lyhyesti.
Hän vaipui mietteisiinsä, kääntäen tyttöön liikkumattoman, raskaan, ikäänkuin liian rauhallisesti tarkastelevan katseensa. Ihmisenä, joka on viettänyt elämänsä taistelussa, tunsi hän tytössäkin kapinanhenkeä uhkuvan sielun, ja tämä kiihoitti häntä sekä pakotti tutkimaan ja arvailemaan: miksi tytön viha oli kohdistunut juuri häneen? Ja se että tyttö oli tekemisissä kirjailijain kanssa, ja luultavasti keskusteli heidän kanssaan, ja se että hän toisinaan voi käyttäytyä niin tyynesti ja niin arvokkaasti ja että hän puhui niin vihaisesti — tahtomattakin kohotti häntä ja antoi hänen lyönnilleen vakavamman ikäänkuin merkitsevämmän luonteen, kuin tavallisesti on puolihumalaisen puolialastoman langenneen naisen epähienoilla hysteerisillä vihanpurkauksilla. Alussa oli hän vain suuttunut, mutta nyt kun jo oli kulunut näin paljon aikaa, piti hän sitä loukkauksena.
— Minkätähden te löitte minua, Ljuba? Kun jotakuta lyödään vasten kasvoja, täytyy myöskin sanoa hänelle, miksi? — toisti hän entisen kysymyksensä äänellä, joka oli luja ja järkähtämätön. Itsepäisyys ja kivenkovuus ilmeni hänen ulkonevissa poskipäissään; hänen otsassaan, joka raskaana painoi silmiä.
— En tiedä, — vastasi tyttö yhtä itsepäisesti, mutta vältti hänen katsettaan.
Tyttö ei siis tahtonut vastata. Nykäytti hartioitaan ja uudelleen alkoi katsella tyttöä tuimasti ja mietti. Tällä haavaa oli hänen ajatusjuoksunsa kankea ja hidas; mutta kerran häiriytyneenä, alkoi se toimia, melkein mekaanisella voimalla ja järkähtämättömyydellä, muuttui hydraulisen painimen kaltaiseksi, joka laskeutuu hitaasti, murentaa kivet, oikasee rautatiekiskot, murskaa ihmiset, jos ne sattuvat sen alle — kylmäverisesti, hitaasti ja palauttamattomasti. Katsomatta oikealle tai vasemmalle, välinpitämättömänä viisauksille, tai viittauksille, hän antoi ajatuksensa liikkua raskaana jopa ankaranakin — siksi kunnes se leimahtaa liekkiin taikka saavuttaa sen äärimmäisen, loogillisen raja-aidan, jonka toisella puolella on tyhjyys ja salaperäisyys. Ajatustaan ei hän eroittanut itsestään, ajatteli kokonaan, koko ruumiillaankin, ja jokainen järkevä johtopäätös tuntui hänestä heti luontevalta, kuten on tavallista ainoastaan hyvin terveille, välittömille ihmisille, jotka eivät ajatuksestaan vielä ole tehneet leikkikalua.
Ja nyt jouduttuaan epäjärjestykseen, muistuttaen veturia, joka keskellä mustaa yötä on ajautunut kiskoilta ja jonkinlaisena kummituksena jatkaa hyppimistään yli kantojen ja kumpujen — hän etsi tietä, kävi miten tahansa tahtoi löytää sen. Mutta tyttö vaikeni, eikä nähtävästi ensinkään halunnut keskustella.