— En! — vastasi hän vihaisesti. — Minä en itke koskaan.
— Eikä tarvitsekaan, rakkaani. Me naiset kyllä saamme itkeä, mutta te ette saa. Jos tekin rupeatte itkemään, kuka sitten vastaa Jumalan edessä?
Onhan tuo meikäläisiä; ihan omia.
— Ljuba, — huudahti hän murheisena; — mitä pitää minun tehdä?
— Jää kanssani! Jää minun kanssani — sinähän olet nyt minun.
— Ja ne toiset?
Tyttö kävi synkäksi.
— Mitkä toiset?
— Ne ihmiset, ihmiset! huusi hän kuin mielipuoli — ihmiset, joiden eteen olen työtä tehnyt! Enhän itseäni varten, ei totisesti, en omaksi huvikseni kantanut kaikkea sitä — enkä kuolemaan valmistautunut!
— Älä puhu minulle ihmisistä! sanoi tyttö ja hänen huulensa vavahtelivat. — On parasta ettet puhu minulle ihmisistä, muuten annan toisen korvapuustin, kuuletko!