— En jää! — huusi hän läpi hampaittensa.
— Älä huuda, rakkaani. Huutamalla et voi muuttaa totuutta. Totuus on kuin kuolema — kun tulee ota vastaan, oli minkälainen hyvänsä. Vaikeata on totuuden kohtaaminen, rakkaani, tiedän sen itsestäni, — ja kuiskaamalla, häntä suoraan silmiin katsoen, hän lisäsi:
— Jumalahan on myöskin hyvä!
— Entä sitten?
— Ei mitään… Koeta ymmärtää, minä en puhu mitään. Mutta siitä on jo viisi vuotta kun viimeksi kirkossa kävin. Se on totuus se!
Totuus — mikä totuus? Mikä uusi tuntematon kauhu tämä vielä on, jota hän ei ollut tuntenut kohdatessaan kuoleman kasvoista kasvoihin, eikä keskellä elämääkään. Totuus!
Siinä istui hän, joka ei tiennyt muuta kuin kyllä ja ei, käsivarsiin nojaten ja hitaasti liikutellen silmiään, ikäänkuin elämänsä toisesta päästä toiseen. Ja hajosi elämä, kuten huonosti liimattu lukittu laatikko, joka on joutunut syksyiseen sateeseen, eikä sen pirstaleista voinut hän löytää sielunsa äskeistä ihanan kokonaista, puhdasta rauhaa. Hänen mieleensä muistuivat rakkaat läheiset ihmiset, joitten kanssa oli elänyt koko elämänsä ja tehnyt työtä ilon sekä surun vallitessa. Nyt ne tuntuivat hänestä vierailta, heidän elämänsä käsittämättömältä ja työnsä mielettömältä. Ikäänkuin joku olisi äkkiä ottanut hänen sielunsa voimakkaisiin käsiinsä, ja taittanut sen polviinsa kuin kepin, ja heittänyt palaset kauvaksi. Ainoastaan muutaman tunnin oli hän ollut täällä, ainoastaan joku tunti sitten tullut sieltä — mutta tuntui siltä kuin olisi koko elämänsä viettänyt täällä, vastapäätä tätä puolialastonta naista, kuunnellen etäistä soittoa ja kannusten kilinää ja niinkuin ei välillä olisi missään muualla käynyt. Eikä hän tiedä onko korkealla vaiko matalalla — tietää vain että hän vastustaa, intohimoisesti vastustaa kaikkea sitä mikä vielä tänään päivällä muodosti koko hänen elämänsä ja täytti koko hänen sielunsa. On häpeällistä olla hyvä…
Muisti kirjat, joiden mukaan oli opetellut elämään, ja hymähti katkerasti. Kirjat! Tuossa on kirja — istuu paljain käsivarsin, ummistetuin silmin, autuaallinen ilme kalpeilla, kärsineillä kasvoillaan, ja odottaa kärsivällisesti. On häpeällistä olla hyvä…
Ja yhtäkkiä tuntien surua, kauhua, sietämätöntä tuskaa, huomasi hän että se elämä oli lopussa ainiaaksi, — ettei hän voisi enää olla hyvä. Oli elänyt ainoastaan siitä että oli hyvä, väin siitä oli iloinnut, se oli kuolemaankin rohkaissut — ja nyt sitä ei ole, ei ole mitään. Pimeyttä. Jääpikö hän tänne, vai palaako hän takaisin toveriensa luokse — eihän hänellä enää ollut tovereita. Miksi tuli hän tähän kirottuun taloon! Olisi ennemmin jäänyt kadulle, olisi antautunut urkkijain käsiin, olisi mennyt vankilaan — vankilahan ei ole mitään, siellä ei tarvitse hävetä sitä että on hyvä! Mutta nyt — vankilaankin on liian myöhäistä.
— Itketkö sinä? — kysyi tyttö levottomasti.