— Ei tepsi?
— E-i-i rakkaani, — venytti tyttö, — et joutunut tyhmän kanssa tekemisiin. Kyllä olen tarpeekseni kauppiaita katsellut. Tämä kokoaa miljoonat, antaa kirkolle ruplan, ja luulee että nyt on kaikki hyvin. Ei, rakkaani, rakenna minulle koko kirkko. Anna minulle mitä sinulla on kalleinta, nimittäin viattomuutesi! Kenties annat viattomuutesikin vain siksi että se on käynyt tarpeettomaksi, on ruvennut homehtumaan. Onko sinulla morsianta?
— Ei ole.
— Mutta jos olisi ja jos hän odottaisi sinua huomenna kera kukkaisten ja suutelojen, rakastavana — antaisitko sittenkin puhtautesi?
— En tiedä, sanoi hän miettiväisenä.
— Siinäpä se onkin. Olisit sanonut: ota ennen elämäni, mutta jätä kunniani! Mikä huokeampi, sen tietenkin annat. Ei, vaan anna sinä minulle kallein, anna se mitä ilman et itse voi elää!
— Miksi minä antaisin, miksi?
— Kuinka miksi? Ainoastaan siksi ettei tarvitseisi hävetä.
— Ljuba! — huudahti hän ihmeissään: kuulehan, sinähän olet itsekin…
— Hyvä, tahdot sinä sanoa? On se ennenkin kuultu. Kirjailijaltani olen tuon monasti kuullut. Yhtäkaikki rakkaani, se ei ole totta. Olen onnettomin ilotyttö.