Mutta soitto yhä kuului. Ja nainen yhä istui, ristissäkäsin, nauroi kun ei ollut voimia puhua, oli menehtymäisillään rajun, ennen tuntemattoman onnen ikeen alle. Mutta tämä ei ollut unta.
* * * * *
— Mitä tämä sitten on? Onko tämä — totta?
— Totta, rakkaani! Eroamattomat olemme sinun kanssasi. Se on — totta. Totta — ovat nuo litteiksi rypistyneet hameet, jotka riippuvat seinällä kaikessa alastomuudessaan. Totta — on tämä sänky, jolla tuhannet päihtyneet miehet, ovat taistelleet ilettävän hekuman suonenvetoisissa puistutuksissa. Totta — on tämä hajuvedellä sekoitettu ummehtunut, kostea lemu, joka tarttuu kasvoihin ja joka tekee elämän sietämättömäksi. Totta — on tämä nainen, jolla on kalpeat, kärsivät kasvot ja surullisen onnellinen hymyily.
Asetti jälleen käsien varaan raskaan päänsä, katseli kulmainsa alta, kuin susi, jota joko tapetaan tahi joka itse aikoo tappaa, ja ajatteli hajamielisesti:
Tässä se siis onkin totuus… Tämä merkitsee: etten huomenna, enkä ylihuomenna mene, ja että kaikki saavat tietää miksi en tullut, jäin naisen luo, aloin juoda ja he sanovat minua petturiksi, raukaksi, konnaksi. Muutamat puolustavat, arvaavat asian oikean laidan… ei, siihen ei voi luottaa, parempi on näin. Tietenkin, tietenkin näin. Kun kerran on matka pimeyteen, niin antaa mennä. Entä sitten etempänä? En tiedä, pimeätä. Luultavasti jotain kauheata — enhän vielä osaa heidän tavallaan. Miten omituista: täytyy opetella olemaan huono. Keneltä oppia sitä? Tytöltäkö?… Ei hän kelpaa opettajaksi, ei hän itsekään tiedä mitään, vaan kyllä kai minä sen osaan. Huonoksi täytyy tulla kokonaan niin että… Oh, minä kadotan jotain suurta! Ja sitten? Ja sitten, joskus tulen tytön luo, taikka kapakkaan, taikka pakkotyöhön ja sanon: nyt en häpeä, nyt ei minun tarvitse tehdä tiliä teille mistään, nyt minä itsekin olen samallainen kuin te, likainen, langennut, onneton. Tahi menen torille, minä langennut ja huudan: katsokaa, mimmoinen minä olen! Minulla oli kaikkea: järkeä, kunniaa, minua pidettiin arvossa ja vieläpä — peloittaa ajatellakin — minulla oli sielun kuolemattomuuskin. Ja kaiken tämän heitin minä langenneen naisen jalkoihin, kaikesta kieltäydyin ainoastaan siksi että hän oli huono. — Mitä he sanovat? Aukasevat suunsa selki selälleen ja ihmetellen lausuvat: "järjetön!" Tietysti, järjetön. Olenko minä siihen syypää, että olen hyvä? Koettakoon hänkin, tyttö, koettakoot kaikki tulla hyviksi… Jaettakoon omaisuus niille, joilla sitä ei ole. Mutta tämä omaisuus on Kristus, johon minä en usko. Taikka toisin: kuka antaa sielunsa — ei elämää — mutta — sielun, niin minä tahtoisin. Mutta tekikö Kristus syntiä syntisten kanssa, joiko hän, tahi tekikö aviorikoksia? Ei, hän vain antoi heille anteeksi, rakastikin heitä. No, rakastanhan minäkin, annan anteeksi, säälin — miksi siis minun itseni? Mutta eihän tyttö käy kirkossa. En minäkään. Tämä ei tule Kristuksesta, tämä on toista, tämä on kauheampaa.
— Kauhistuttaa, Ljuba!
— Niin, rakkaani. Kauhistuttaa ihmistä totuuden kohtaaminen.
Tyttö jälleen puhuu totuudesta. Mutta miksi kauhistuttaa? Mitä minä pelkään? Mitä minun tarvitsee pelätä — kun kerran itse näin tahdon? Tietysti, ei ole mitään pelkäämistä. Enkö minä siellä torilla, olisi korkeammalla kaikkia niitä avosuita? minä alaston, likainen, repaleinen — minun kasvoni näyttäisivät hirvittäviltä — minä joka itse olen antanut kaikki — enkö minä olisi silloin ikuisen oikeuden ankara kuuluttaja, oikeuden, jonka alle itse Jumalankin täytyy alistua, muutoin ei hän olisikaan Jumala!
— Ei ole mitään kauheata, Ljuba!