– Ei rakkaani, kyllä on. Et pelkää, sepä hyvä, mutta älä kutsu sitä. Se ei ole tarpeellista.
Siis näin minä lopetin. En tämmöistä loppua odottanut. En toivonut tämmöistä nuorelle, kauniille elämälleni. Jumalani, tämähän on mieletöntä, olen tullut hulluksi! Ei vielä ole liian myöhäistä. Vielä voin lähteä.
— Sinä minun rakkaani! — sopersi nainen väännellen käsiään. Hän vilkaisi tyttöön. Tämän autuaallisesti ummistetuissa silmissä sekä harhailevassa onnellisessa hymyilyssä ilmeni sammuttamaton jano, pohjaton nälkä. Ikäänkuin olisi hän jo syönyt jotain suurta, ja vieläkin söi. Katsahtaen synkkänä tytön laihoihin käsivarsiin ja mustiin kainalokuoppiin, nousi hän hätäisesti. Ja ikäänkuin tahtoen pelastaa jotain kallisarvoista — elämän, taikka järjen, taikka sen entisen hyvän totuuden — alkoi hän hitaasti pukeutua. Ei tahtonut löytää kaulahuiviaan.
— Kuule Ljuba, etkö ole nähnyt kaulahuiviani?
— Mihin sinä? — heräsi nainen. Ljuban kädet vaipuivat alas ja hän itse kurottautui eteenpäin, hänen puoleensa:
— Minä lähden.
— Lähdet? —
Toisti tyttö. — Lähdet? Minne?
Naurahti katkerasti.
— Eikö minulla sitten ole paikkoja, minne mennä. Tovereitten luo tietysti.