Suu auki katseli tyttö miten hän joi hitaasti, hiukan epävarmoin siemauksin. Alkoi yskiä.
— Ei tee mitään. Kyllä sinä opit hyvin juomaan, sen huomaa heti. Olet kunnon poika. Miten iloinen olenkaan!
Viheltäen tyttö hyppäsi hänen päälleen ja tukahutti hänet lyhyillä, tulisilla suuteloilla, joihin hän ei kerinnyt vastata. Naurettavaa: vieras, ja noin suutelee! Lujasti puristi tyttöä käsillään, estäen häntä liikahtamasta, ja jonkun aikaa ääneti, itsekin liikkumattomana, piteli tyttöä ikäänkuin olisi koetellut tyyneyden voimaa, naisen mahtia — omaa valtaansa. Ja nainen nöyränä ja alistuvana puutui hänen käsissään.
— Olkoon menneeksi! — sanoi hän ja huokasi tuskin huomattavasti.
Jälleen hääri nainen, hehkuen hurjassa ilossaan, kuin tulessa. Ja niin hän täytti huoneen liikkeillään, että tuntui kuin ei hän yksin, vaan useita tällaisia puolihulluja naisia olisi puhunut, liikkunut, kulkenut ja suudellut. Juotti häntä konjakilla ja joi itsekin. Yhtäkkiä muisti jotain ja löi kätensä yhteen.
— Mutta revolveri! Revolverinhan me olemme kokonaan unohtaneet! Anna pian, se täytyy viedä konttoriin.
— Mitävarten?
— Minä pelkään sellaisia esineitä. Sattuu vielä laukeamaan!
Hän hymähti ja sanoi:
– Mitähän jos sattuu laukeamaan? Niin, jos se nyt yhtäkkiä laukeaa!