Siveli hitaasti kädellään karvaista vankkaa päätänsä, ja sulkematta edes ovea, meni ja istui entiselle paikalleen sängylle. Kalpeana, ulkonevine poskipäineen muistutti hän ulkomaalaista, englantilaista.
— Mitä sinä nyt? Unohditko jotain? — kummasteli nainen. Hän ei ollut odottanut sitä, mitä nyt tapahtui.
— En.
— Mitä sinä sitten? Miksi et mene pois?
Ja rauhallisesti, kuin kivi, johon elämä raskaalla kädellään on hakannut viimeisen julman käskynsä, hän sanoi:
— Minä en tahdo olla hyvä.
Nainen alkoi iloisena hääriä. Hän riisui häntä kuin lasta, päästeli auki hänen kengännauhojaan, silitteli hänen päätään, hänen polviaan, eikä edes nauranut — niin täysi oli hänen sydämensä. Äkkiä katsahtaen hänen kasvoihinsa tyttö kauhistui:
— Kuinka kalpea sinä olet! Juo, juo pian. Sinusta on vaikeata,
Petetshka?
— Nimeni on Aleksei.
— Yhdentekevä. Tahdotko, kaadan sinulle lasillisen? Mutta varo ettet polta kurkkuasi, tottumattomana on vaikeata juoda juomalasista.