— Pelästyitkö?
Kuinka omituisesti hän muuttui: tuo juuri niin voimakas, jopa peloittavakin nainen oli käynyt surunvoittoiseksi, hempeäksi tytöksi. Mutta yhdentekevää. Hän otti askeleen ovea kohti.
— Ja minä kun luulin että sinä jäisit.
— Kuinka?
— Minä luulin että jäisit minun kanssani.
— Miksi?
— Avain on sinun taskussasi. Muuten vain, että minulla olisi hauskempi.
Lukko jo narahti.
— Mene sitten. Mene hyviesi luokse, vaan minä…
… Ja silloin, viime hetkessä, kun olisi ollut vain aukaistava ovi, jonka takaa hän olisi uudelleen löytänyt toverinsa, ihanan elämän sekä sankarimaisen kuoleman — teki hän julman, käsittämättömän teon, joka turmeli koko hänen elämänsä. Lieneekö johtunut mielettömyydestä, joka joskus niin odottamatta valtaa kaikkein voimakkaimmat ja rauhallisimmat luonteet, vai vaikuttiko sen todellakin juopuneen viulun vikinä porttolan seinien sisällä prostitueeratun naisen mustattujen silmien edessä — että hän nyt keksi jonkuntapaisen viimeisen hirvittävän elämän totuuden, oman totuutensa, jota eivät ole toiset ymmärtäneet eivätkä voi ymmärtää. Lieneekö ollut valheellista vai todellista hänen nykyinen tilansa, mutta hän otti sen vastaan rohkeasti ja häikäilemättä, sillä tosiasiain välttämättömyydellä, joka teki hänen entisen elämänsä tulisen viivan kaltaiseksi, jännittäen sen kuin jousen.