— Meikäläisten malja!
— Niittenkö? — kuiskasi Ljuba.
— Ei, näitten. Meikäläisten malja! Lurjuksien, konnien, pelkurien, maailmanmurjomien malja! Niitten malja, jotka kuolevat kuppaan…
Tytöt nauroivat, mutta lihava sanoi laiskasti:
— Tämä on jo liikaa ystäväni.
— Pidä suusi kiinni, — sanoi Ljuba kalpeana: hän on minun valittuni!
… Kaikkien syntymästään sokeiden malja. Näkevät! puhkaiskaamme silmämme, sillä hävettää, — hän löi nyrkkinsä pöytään, — sillä hävettää näkevän katsella syntymästään sokeita. Jollemme lyhdyillämme voi valaista koko tätä pimeyttä, niin sammuttakaamme lyhdyt ja syöksykäämme kaikki pimeyteen. Ellei ole paratiisia kaikille, niin en minäkään sitä tarvitse — tämä ei ole paratiisi, hyvät naiset, vaan yksinkertaisesti sikopahna. Juokaamme tytöt, kaikkien sammuneitten tulien malja. Juo, pimeys! Pimeyden malja!
Hän horjahti hiukan ja joi. Hän puhui vähän kankeasti, mutta lujalla äänellä, selvästi lausuen joka sanan. Ei kukaan ymmärtänyt tätä pontevaa puhetta, mutta hän itse tuo kalpea ja omituisesti äkäinen mies alkoi miellyttää kaikkia.
Yhtäkkiä alkoi Ljuba puhua, käsiään liikuttaen:
— Hän on minun omani. Hän jää kanssani. Hän oli rehellinen, hänellä on tovereita, mutta nyt hän jää minun kanssani.