Tule meille Markushan toimeen sanoi lihava laiskasti.
— Pidä suusi kiinni, Manjka, saat vasten naamaasi! Hän jää minun kanssani. Hän oli rehellinen.
— Kaikki me olemme olleet rehellisiä, sanoi vanha, äkäinen. Ja toiset jatkoivat:
– Minä olin rehellinen neljän vanhaksi… Minä olen nytkin rehellinen,
Jumalan kautta! — Ljuba oli pyrskähtämäisillään itkuun.
— Olkaa vaiti.
— Teiltä on väkivallalla kunnia riistetty, mutta hän on luopunut siitä vapaaehtoisesti. Hän antoi sen minun kunniastani! En tahdo mitään tietää rehellisyydestä ja kunniallisuudesta. Te olette kaikki… vaan hän on vielä viaton…
Ljuba takertui nyyhkytykseen, kaikki toiset remahtivat nauramaan. Niinkuin he nauroivat, voipi nauraa ainoastaan juopunut, joka on kadottanut taidon hillitä tunteitaan. Niin kuin he nauroivat, voipi nauraa ainoastaan pienessä huoneessa, jossa ilma jo on täyttynyt äänenväreillä eikä enää ota niitä vastaan, vaan kumeasti lähettää ne takaisin. He itkivät paljosta nauramisesta, retkahtelivat toistensa päälle ja vaikeroivat. Lopulta hänkin, heitä katseltuaan, pyrskähti nauruun. Ikäänkuin koko saatanan valtakunta olisi kokoontunut tänne naurulla saattaakseen hautaan pienen, viattoman kunnian — hiljaa nauroi itse kuollut kunniakin. Ljuba yksin ei nauranut. Mielenkuohusta vavisten, hän väänteli käsiään, huusi jotain ja lopulta yltyi nyrkeillä lyömään lihavaa, joka vaivoin voimattomana torjui hänen lyöntejään paljailla tukin paksuisilla käsivarsillaan.
— Riittää! — huusi vieras vielä kerran, mutta häntä ei kukaan kuunnellut. Viimein kaikki hiljeni vähitellen.
— Riittää! — huusi hän vieläkin kerran. — Malttakaa. — Näytän teille vielä jotain.
— Anna heidän olla, — puhui Ljuba pyyhkien nyrkillään kyyneleitä. — Täytyy ajaa ne kaikki pois täältä! — Pelästyitkö? — käänsi hän kasvonsa, jotka vieläkin värisivät naurusta. — Rupesi mielesi tekemään kunniaa? Tyhmä raukka, — sitä oletkin koko ajan halunnut! Jätä minut!