Vähääkään välittämättä Ljubasta, kääntyi hän toisten puoleen, nousi ja ojensi kädet ylös:
— Kuunnelkaa. Odottakaa. Heti näytän teille. Katsokaa tänne minun käsiäni.
Iloisina ja uteliaina tytöt tottelevaisesti, kuin lapset, katselivat hänen käsiään suu auki.
— Tässä, — hän pudisti käsiään — pitelen minä elämääni. Näettekö?
— Näemme! Eteenpäin!
— Se oli ihana, se minun elämäni. Se oli puhdas ja kaunis, se minun elämäni. Se oli kuin kaunis kristallimaljakko, tiedättehän. Ja nyt katsokaa: minä heitän sen! — hän laski kätensä alas ja kaikkien silmät kääntyivät maahan, ikäänkuin siellä todellakin olisi ollut jokin hauras ja siro, palasiksi särkynyt esine — ihana ihmiselämä.
— Polkekaa sitä, ilotytöt! Polkekaa, ettei jälelle jäisi palastakaan! —
Hän polkasi jalallaan.
Kuten lapset, jotka iloitsevat uudesta kepposesta, alkoivat kaikki tytöt vinkuen ja nauraen talloa sitä paikkaa, jossa näkymättömänä oli särkynyt siro kristallimaljakko — ihana ihmiselämä. Vähitellen valtasi heidät raivo. Lakkasi vinkuna ja nauru, kuului vain raskas hengitys ja raju, taukoamaton jalkain töminä.
Kuin loukattu kuningatar, katseli Ljuba häntä olkansa yli, silmissä raivoisa ilme ja äkkiä, ikäänkuin olisi tullut mielenvikaan, vaikeroiden heittäytyi hän keskelle naislaumaa ja alkoi kiihkeästi polkea jalkaansa. Ellei olisi huomannut juopuneitten kasvojen vakavuutta, eikä sammuneitten silmien hurjistunutta katsetta ja vääristyneitten suiden vihaa, olisi voinut luulla, että tämä oli jokin erityinen, uusi tanssi, ilman soittoa ja ilman tahtia.
Tarttuen käsin suureen, karvaiseen päähänsä katseli hän rauhallisena ja synkkänä.