Hiljaisuutta ja sitten vastaus:
— Kyllä he huolivat. Miksi eivät huolisi?
— Rakkaani! Miten he ovat…
— Hyviä, — lisäsi miesääni, ikäänkuin olisi pistänyt tylsän, pyöreän pisteen. Riemuissaan, liikuttavalla luottamuksella toisti tyttö:
— Niin. Hyviä.
Niin kirkas oli hänen hymyilynsä että tuntui kuin olisi itse pimeyskin alkanut hymyillä ja ikäänkuin olisivat tähdet tuikkineet. Saapui uusi totuus tyttöön, eikä pelkoa, vaan ilon toi se tullessaan.
Sitten reipas, rukoileva ääni:
Menkäämme heidän luokseen, rakas! Vietkö sinä minut, ethän häpeä että tällaisen olet tuonut? Kyllähän he ymmärtävät miten sinä tänne jouduit. Todellakin, ihmistä ajetaan takaa, minne hän menisi. Johan sitä voisi mennä vaikka lokaviemäriin. Ja minä…. minä… minä koetan. Miksi vaikenet?
Syvä hiljaisuus. Sen keskellä kuului miten kaksi sydäntä löi — toinen tiheästi, kiirettä pitäen, levottomasti — toisen lyönnit olivat voimakkaat, harvat, omituisen harvat.
— Hävettääkö sinua viedä tämmöistä?