Pitkällinen syvä hiljaisuus ja sitten vastaus, josta tuulahti kylmyys ja kivenkovuus.
— Minä en mene. En tahdo olla hyvä.
Hiljaisuus.
— He ovat herroja, — kaikui hänen äänensä omituisena ja kolkkona.
— Kutka? — kysyi tyttö kumeasti.
— Ne entiset.
Jälleen pitkällinen vaitiolo — kuin olisi jostain yläilmoista haavoittunut lintu pudonnut alas ja äänetönnä liikuttelisi siipiään ilmassa päästäkseen maahan, jota vastaan voisi murskautua ja sitten nukahtaa rauhallisesti. Pimeydessä hän tunsi miten Ljuba ääneti ja varovasti, koettaen niin vähän kuin suinkin koskettaa häneen, kiipesi hänen ylitsensä ja alkoi jotain hommata.
— Mitä sinä teet?
— En tahdo maata näin. Tahdon pukeutua.
Luultavasti oli pukeutunut ja istuutui, koskapa tuoli hiljaa narahti.
Oli niin hiljaista, ikäänkuin ei huoneessa olisi ollut ketään.
Hiljaisuutta kesti kotvan; ja rauhallinen, vakava ääni sanoi: