— Ljuba, pöydälle taisi vielä jäädä konjakkia. Juo lasillinen ja pane maata.
V
Päivä oli jo valjennut, ja talossa oli hiljaista, kuten jokaisessa semmoisessa, kun poliisivoima saapui. Monipuolisen arvelun ja harkinnan jälkeen, häiriön ja edesvastuun pelosta, lähetettiin Markusha poliisiasemalle, mukanaan seikkaperäinen kertomus salaperäisestä vieraasta, sekä hänen revolverinsa ja varapatruunat. Siellä heti arvattiin kuka se oli. Kolme päivää olivat poliisit uneksineet hänestä ja vainusivat että hän oli täällä lähitienoilla. Viimeiset jäljet katosivat juuri ———katujen kulmauksessa. Kerran jo määrättiin kaikki ilopaikat tarkastettaviksi, vaan silloin joku keksi uuden valheellisen tien, jonne etsijät lähtivätkin, unohtaen talot kokonaan.
Puhelin soi levottomasti. Puolen tunnin kuluttua, lokakuun viileässä aamussa, autioita katuja äänettömänä kulki suuri joukko poliiseja ja urkkijoita. Ensimäisenä, koko ruumiillaan tuntien arvonsa, astui poliisipäällikkö, pitkä vanhanpuoleinen mies, leveässä univormussa, joka sopi hänelle kuin säkki. Hän haukotteli niin että hänen punainen riippuva nenänsä katosi harmahtaviin viiksiin. Ja rauhattomana ajatteli hän, että olisi pitänyt odottaa sotamiehiä, että on mieletöntä lähteä kohtaamaan sellaista miestä ilman sotilaita, mukanaan unisia kömpelöjä poliiseja, jotka eivät osaa ampua. Ajatuksissaan ehti hän jo useamman kerran nimittää itseään "velvollisuuden uhriksi" ja samalla haukotteli pitkään joka kerta.
Tämä vanha poliisipäällikkö oli aina hieman humalassa. Hänen piirissään olevat huonomaineiset talot, joista hänkin turmelusta haki, maksoivat hänelle suuria summia olemassaolostaan; hän ei ensinkään tahtonut kuolla. Kun hänet tänään nostettiin vuoteesta, piteli hän kauvan aikaa revolveria vuorotellen toisessa ja toisessa hikisessä kädessään, ja vaikka aika olikin täpärällä, hän tiesi mistä syystä käski harjata takkinsa, ikäänkuin olisi lähtenyt tarkastusmatkalle. Eilen vielä poliisiasemalla, kun tuli puhe hänestä, josta koko poliisikunta uneksi, oli poliisipäällikkö juopuneen kyynillisyydellä kutsunut häntä sankariksi ja itseään vanhaksi koniksi. Ja kun apulaiset nauroivat vakuutti hän vakavana että tällaisia sankareita tarvitaan, vaikkapa sitten olisikin vain hirsipuuhun.
Hirttäminen on mieluista sekä hänelle että minulle. Hänelle siksi että menee suoraan taivaanvaltakuntaan ja minulle siksi että saan vakuutuksen siitä että vieläkin on urhoollisia ihmisiä. Mitä siinä irvistätte — totta se on!
Hän nauroi itsekin puheilleen, sillä hän oli jo ammoin unohtanut milloin hänen sanansa olivat totta, milloin valetta. Mutta tänä lokakuun aamuna, kulkien pitkin kolkkoja katuja tunsi hän selvään että eilinen oli valetta ja että hän itse oli roisto; eiliset poikamaiset sanansa hävettivät häntä.
— Sankari! Kuinkas muuten! Jumalani, jos se — sopersi poliisipäällikkö rukouksessa — jos se vain liikahtaa, tapan kuin koiran. Jumalani!
— Ja alkoi ajatella miksi häntä itseään, vanhaa miestä halutti elää? Ja äkkiä keksi: se on siksi että kadut ovat härmäiset. Kääntyi taakseen ja ärjäsi:
— Yhtä jalkaa! Astuvat kuin lampaat… p… p…