Tuuli puhalsi nutun alle, takki oli leveä ja koko ruumis kellui vaatteissa kuin keltuainen munassa — ikäänkuin olisi hän laihtunut yhtäkkiä. Huolimatta kylmyydestä olivat kämmenet hikiset.
Piirittivät talon ikäänkuin olisi ollut koko komppania vihollisia, eikä vain yksi ainoa, joka oli otettava. Varpaillaan hiljaa hiipivät he sen julman oven taakse. Kuului melua, koputuksia, raukkamaisia uhkauksia ampua oven läpi. Ja kun he ryntäsivät sisään, täyttäen pienen huoneen saappailla, takeilla ja pyssyillä näkivät he hänen istuvan sängyssä pelkässä paidassa, paljaat karvaiset jalat maassa. Hän istui ja vaikeni. Ei ollut pommia eikä muutakaan peloittavaa. Oli vain tavallinen ilotytön huone, joka näyttää likaiselta ja inhoittavalta aamun valossa, huiskin haiskin heitetyitä vaatteita, portterilla tahrittu pöytä ja leveä painunut sänky, jolla istui lyhyttukkainen mies ja vaikeni.
— Kädet ylös! — huusi toisten takaa poliisipäällikkö ja puristi lujemmin revolveria hikisessä kädessään.
Mutta hän ei nostanut käsiään, eikä vastannut.
— Eihän täällä ole mitään! Minähän vein revolverin pois. Hyvä Jumala! — huusi Ljuba, pelosta hammasta purren. Tyttö oli pelkässä rypistyneessä paidassa. Hänen vaatteensa tarkastettiin, sänky pengottiin, nurkat nuuskittiin, kurkistettiin piironkiin, eikä löydetty mitään.
— Minähän vein pois revolverin! — intti Ljuba itsepintaisesti.
— Suu kiinni, Ljubka! — kiljasi päällikkö. Hän tunsi hyvin tytön, oli pari, kolme yötä viettänyt tämän seurassa, ja nytkin uskoi hänen puhuvan totta, mutta niin odottamaton oli tämä onnellinen loppu, että ilosta teki mieli huutaa, jaella käskyjä, näyttää valtaansa.
— Nimenne?
— En sano. Enkä ylipäänsä vastaa mihinkään kysymykseen,
— Tietenkin, tietenkin! — vastasi päällikkö pilkallisesti, mutta äskeinen rohkeutensa alkoi kadota. Sitten katsahti hänen paljaihin, karvaisiin jalkoihinsa, nurkassa vapisevaan tyttöön, ja äkkiä valtasi hänet epäilys.