— Mutta onkohan tämä se oikea? — sopotti hän urkkijalle syrjempänä. —
Tuntuu kuin?…
Urkkija, joka tarkkaavasti tutki hänen kasvojaan, nyökäytti vakuuttavasti päätään:
— Sama on. On vain ajanut partansa. Poskipäistä voipi hänet tuntea.
— Poskipäät ovat kuin ryövärillä konsanaan, se on tosi…
— Ja katsokaa silmiä. Silmistä tunnen hänet tuhansien joukosta..
— Silmät, niin… Näytähän valokuvaa.
Kauvan tarkasti hän himmeätä varjostamatonta valokuvaa. Siinä oli hyvin kaunis, erityisen puhtaan näköinen nuorukainen, jolla oli muhkea parta. Katse kenties oli sama, mutta ei synkkä, vaan hyvin rauhallinen ja kirkas. Poskipäät eivät ensinkään pistäneet esiin.
— Näetkö: poskipäitä ei näy.
— Nehän ovat parran peitossa. Mutta kun oikein tarkkaan katsoo…
— Niinpä niinkin, mutta sittenkin… Mahtaakohan sillä olla joskus juomapuuska?