— Siinä sait! Kyllä minä teille näytän!
Hänen päänsä kohosi ja jalkakin lakkasi heilumasta.
— Tämä ei miellyttänyt teitä nuori mies? — päällikkö yhä enemmän ja enemmän halveksi häntä. — Minkä sille nyt voi! Te olette tätä lutkaa suudelleet, ja me…
Päällikkö naurahti ja koko poliisivoima kainosti hymyili. Ja ihmeellisintä oli että itse Ljubakin nauroi. Tyttö katsoi lempeästi vanhaan poliisipäällikköön, ikäänkuin olisi nauttinut hänen leikillisyydestään ja hyvästä tuulestaan. Siitä saakka kun poliisit saapuivat ei tyttö kertaakaan ollut katsahtanut häneen ja lapsellisen avomielisesti ilmaisi heille kaikki mitä tiesi hänestä. Hän näki ja kuuli tämän kaiken ja vaikeni ja hymyili omituisen pilkallista hymyä, aivan kuin jos metsässä vanha harmaa, maahan vajonnut kivi olisi alkanut hymyillä. Ovella jo tungeskeli puolialastomia naisia. Joukossa oli niitäkin, jotka illalla olivat istuneet heidän seurassaan. Mutta he katselivat kylmäverisinä, tylsin uteliain katsein, kuin olisivat ensi kerran nähneet hänet; selvästi huomasi etteivät he mitään muistaneet eilisestä. Pian heidät ajettiin pois.
— Ei ole luvallista, hyvä herrasväki, — puheli päällikkö laiskasti uteliaalle joukolle. Katsojat tulivat aivan lähelle, tarkastivat hänet kiireestä kantapäähän, vilkasivat Ljubaan ja ujostelematta tekivät huomautuksia.
— Kylläpä on hyvä! — sanoi nuori upseeri, se joka oli kutsunut kaikkia kotiljonkia tanssimaan. Hänellä oli todellakin ihanat valkoiset hampaat, tuuheat viikset ja lempeät silmät pitkine tyttömäisine silmäripsineen. Vangittua katseli upseeri säälin sekaisella inholla ja rypisti naamansa ikäänkuin olisi ollut itkuun purskahtamaisillaan. — Kuinkas te nyt noin hullusti herraseni, ai-ai-ai! — pudisti hän päätään ja rypisti nenäänsä.
— Siis, herra vallankumouksellinen, ette ole parempi meitä syntisiä.
Liha on siis teissäkin heikko? — nauroi toinen, vähän vanhempi.
— Minkätähden annoitte pois revolverinne? Voisitte edes ampua. Voin ymmärtää, että te jouduitte tänne, sellaistahan sattuu jokaiselle, mutta miksi annoitte pois revolverinne? Sehän on väärin tovereita kohtaan! — tulisesti puheli nuori upseeri vanhemmalle ja selitti: tiedättekö, Knorre, hänellä oli browninki, jossa oli kolme patruunaa, ajatelkaahan! Voi, kuinka rumaa.
Pilkallisesti hymyillen uuden hirmuisen totuuden kukkulalta, katseli hän nuorta kiihtynyttä upseeria ja huolettomasti heilutti jalkaansa. Eikä se että hän oli melkein alasti hävettänyt häntä. Ja vaikka hänet olisi viety kaikkein vilkasliikkeisimmälle torille kaupungissa ja pantu istumaan naisten, miesten ja lasten silmäin eteen, olisi hän yhtä välinpitämättömästi heiluttanut karvaista jalkaansa ja hymyillyt pilkallisesti.
— Luuletteko että he sitten tietävät mitä toveruus on! — sanoi poliisipäällikkö upseereille, heitettyään halveksivan katseen jalkaansa heiluttavaan. Mutta hyvät herrat, ei saa puhella. Tunnettehan itsekin asetukset.