— Saanko minä pukeutua? — kysyi Ljuba.
— Et.
— Minun on kylmä.
— Ei tee mitään. Voit istua näinkin.
— Poliisipäällikkö ei katsonut tyttöön.
Ja taivuttautuen hänen puoleensa tyttö kurotti hoikan kaulansa ja kuiskasi jotain, hellästi, pelkin huulin. Hän kohotti kysyvästi kulmakarvansa, ja tyttö toisti:
— Rakas! Oma rakkaani!…
Hän nyökäytti päätään ja hymähti lempeästi. Ja se että hän hymähti hänelle lempeästi, eikä siis ollut mitään unohtanut ja se, että häntä, tuota ylpeätä ja niin hyvää pidettiin puolialastomana ja halveksittiin, täytti äkkiä tytön sydämen hellällä rakkauden ja leppymättömällä vihan tunteella. Kiljahtaen lankesi Ljuba polvilleen märälle lattialle ja tarttui hänen karvaisiin jalkoihinsa.
— Pukeudu, rakas! — huudahti hän tylsästi: — pukeudu!
— Ljubka, jätä! — veti päällikkö pois tyttöä. — Hän ei ansaitse sitä!