Tyttö hypähti pystyyn.
— Pidä suusi kiinni vanha roisto! Hän on parempi, kuin te kaikki yhteensä!
— Hän on konna!
— Itse olet konna!
— Kuinka? — äkkiä tokasi päällikkö. — Hoi Fedosejanko, korjaa pois tyttö. Pane nyt pyssysi pois tolvana!
— Rakas! minkätähden annoit pois revolverisi, — parkui tyttö polisin käsissä. — Miksi et tuonut pommia… Kyllä me olisimme heidät… me olisimme… heidät kaikki…
— Tuki hänen suunsa!
Hengästyksissään, ja vaieten, taisteli nainen epätoivoissaan ja koetti purra häntä piteleviä paksuja sormia. Hämillään, tietämättä miten painia naisen kanssa, repien häntä hiuksista ja rinnoista, kaatoi vaalea poliisi hänet lattialle ja honotti hirveästi. Eteisestä kuului ääniä ja santarmien kannukset kilisivät. Ja jotain jutteli suloisen sydämellinen, sointuva barytoni, aivan kuin olisi oopperalaulaja lähestynyt, ikäänkuin juuri olisi alkanut vakava todellinen ooppera.
Polisipäällikkö korjasi takkiaan.