»Puusta» metsästetään näin: annetaan pihakoiran juosta metsään ja kuljetaan sen jäljessä. Nähtyään fasaanin koira hyökkää ottamaan sitä kiinni. Fasaani lentää puuhun, ja koira alkaa haukkua. Metsästäjä kulkee haukuntaa kohti ja ampuu puussa olevan fasaanin. Tällainen metsästys olisi hyvin helppoa, jos fasaani laskeutuisi yksinäiseen puuhun, niin että se olisi näkyvissä. Mutta fasaanit lentävät aina tuuheisiin puihin ja tiheikköön ja piiloutuvat oksien taakse heti kun näkevät metsästäjän. On usein hyvin vaikea päästä sankassa metsässä sen puun luokse, missä fasaani istuu, ja vielä vaikeampaa on nähdä sitä. Niin kauan kuin koira yksin haukkuu fasaania, ei tämä sitä pelkää: se istuu oksallaan, vieläpä pöyhkeillen kohentaa höyheniään ja räpyttää siipiään. Mutta heti kun se huomaa ihmisen, kyykistyy se matalaksi oksaa pitkin, niin että ainoastaan tottunut metsästäjä voi sen huomata; tottumaton ei ihan vierestäkään näe mitään.
Kun kasakat metsästäessään lähestyvät fasaaneja, peittävät he lakillaan kasvonsa eivätkä katso ylöspäin. Fasaani näet pelkää kivääriä kantavaa ihmistä, mutta eniten se kuitenkin pelkää ihmisen silmiä.
Lintukoiralla metsästetään näin: otetaan lintukoira mukaan ja kuljetaan metsässä sen jäljessä. Koira vainuaa, mistä fasaanit ovat aamuhämärässä hakeneet itselleen ruokaa, ja etsii jäljet. Niin sikinsokin kuin fasaanit ovatkin metsässä liikkuneet, löytää hyvä koira kuitenkin aina tuoreimman jäljen ja tietää minne linnut ovat lähteneet ravintopaikalta. Kuta kauemmas koira seuraa jälkiä, sitä selvemmin se vainuaa ja löytää paikan, missä fasaani päivällä istuu, tai ruohikon, jossa se kävelee. Tullessaan lähemmäksi uskoo se fasaanin olevan aivan edessä; se kulkee yhä varovaisemmin eteenpäin, jottei säikähdyttäisi lintua, ja pysähtyy vähänväliä hyökätäkseen yhdellä hyppäyksellä sen kimppuun. Kun koira on tullut aivan lähelle, pyrähtää fasaani lentoon ja metsästäjä ampuu.
IV
MILTON JA BULJKA.
Fasaaninmetsästykseen hankin itselleni lintukoiran. Tämän nimi oli Milton; se oli korkea, hintelä, väriltään harmaa, mutta täplikkäinen, sillä oli pitkät huulet ja korvat, ja se oli hyvin vahva ja viisas. Buljkan kanssa se oli aina sovinnossa. Ainoakaan koira ei ahdistanut Buljkaa. Tämän ei tarvinnut muuta kuin näyttää hampaitaan, kun muut koirat painoivat häntänsä koipien väliin ja livistivät tiehensä. Milton oli mukanani, kun olin kerran fasaaneja metsästämässä. Yht'äkkiä ilmestyikin Buljka juosten luokseni metsään. Koetin ajaa sitä pois, mutta en voinut. Oli myös liian pitkä matka lähteä viemään sitä kotiin. Arvelin, ettei se tulisi minua häiritsemään, ja kuljin eteenpäin. Tuskin oli Milton vielä ehtinyt löytää ruohikosta fasaanin jälkiäkään, kun Buljka jo ryntäsi eteenpäin juoksennellen joka haaralle. Se olisi tahtonut pyrähdyttää fasaanin lentoon ennen Miltonia. Vainuten ruohikossa se kierteli ja kaarteli, mutta kun sillä oli huono hajuaisti, ei se voinut yksin löytää jälkiä: se katseli vähän väliä Miltoniin ja juoksi sinne, minne Milton meni. Heti kun Milton alkoi seurata jälkiä, juoksi Buljka sen edelle. Huusin sitä takaisin, löin sitä, mutta en voinut sille mitään. Se juoksi aina vain edelle Miltonia häiritsemään heti, kun tämä alkoi vainuta. Olin jo aikeissa kääntyä kotiin, metsästysretkeni kun oli tällä kertaa mielestäni mennyt pilalle, mutta Milton keksi paremman keinon: se tiesi miten Buljkan johtaisi harhaan. Se teki näin: heti kun Buljka alkoi juosta Miltonin valitsemaan suuntaan, jätti Milton sen, kääntyi ja oli löytävinään jälkiä toiselta suunnalta. Buljka hyökkäsi heti sinne, mutta Milton katsoi minuun, heilutti häntäänsä ja lähti taas edellisiä, oikeita jälkiä seuraamaan. Buljka kääntyi taas seuraamaan Miltonia ja juoksi edelle, mutta Milton vei sen vähän matkaa syrjään, eksytti sen täten, ja vei minut jälleen oikealle jäljelle. Näin se petkutti Buljkaa koko ajan antamatta sen turmella metsästysonnea.
V
KILPIKONNA.
Menin kerran Miltonin kanssa metsälle. Häntä ojolla ja korviaan höristäen alkoi koira vainuta jotakin metsänreunassa. Latasin kiväärini ja astuin jäljessä. Arvelin sen vainunneen joko peltopyyn, fasaanin tahi jäniksen. Mutta Milton ei mennytkään metsään, vaan aholle. Kuljin sen perästä katsellen eteenpäin. Äkkiä näin, mitä se oli etsinyt. Meidän edessämme juoksi keskikokoinen kilpikonna, lakin suuruinen. Paljas tummanharmaa pää pitkän kaulan varassa pisti esiin kuin kukasta emi. Kilpikonna otti paljailla jaloillaan pitkiä askeleita, mutta sen selän peitti panssari.
Nähdessään koiran piilotti se jalkansa ja päänsä ja kätkeytyi ruohikkoon, niin että vain kuori enää oli näkyvissä. Milton hyökkäsi sen kimppuun ja alkoi sitä jyrsiä, mutta ei saanut purruksi poikki, sillä kilpikonnalla on samanlainen kuori vatsassa kuin selässäkin; vain edessä, takana ja sivuilla on aukkoja mistä se pistää päänsä, jalkansa ja häntänsä esiin.