Ystävänikään ei tahtonut lähteä nyt karhun ajoon, vaan neuvoi odottamaan.
— Mitäs me tässä väittelemme, virkoin minä. — Tehköön kukin niinkuin tahtoo, minä lähden Demjanin kanssa seuraamaan jälkiä. Jos tavoitamme, niin hyvä, jollei, niin mitäs tuosta, tänään ei voi muuhunkaan ryhtyä, eikä nyt ole myöhäkään.
Ja niin me teimmekin.
Toverimme lähtivät reellä kylään; minä ja Demjan otimme leipää evääksi ja jäimme metsään.
Muiden lähdettyä Demjan ja minä tarkastimme kiväärimme, sidoimme turkkimme vyöllä ja läksimme seuraamaan karhun jälkiä. Sää oli kaunis: oli tyyni pakkanen. Suksilla oli kuitenkin hyvin vaikea päästä eteenpäin: lumi oli möyheää ja sitä oli paksulta. Metsässä ei lumi vielä ollut yhtään painunut, sitäpaitsi oli satanut lunta juuri edellisenä päivänä, ja sukset upposivat lumeen neljännes kyynärää ja enemmänkin.
Karhun jäljet saattoi nähdä jo kaukaa. Näkyi selvästi, missä karhu oli astunut ja missä se oli vajonnut lumeen vatsaa myöten ja möyhinyt sitä. Aluksi seurasimme jälkiä sankassa metsässä; kun sitten jäljet häipyivät matalaan näreikköön, pysähtyi Demjan sanoen: — Nyt täytyy meidän jättää jäljet. Se tulee luultavasti tänne makuulle. Se on jo istahdellut, sen huomaa lumesta. — Jätetään jäljet ja tehdään kierros. Mutta meidän on oltava hyvin hiljaa, ei saa huutaa ei yskiä; muuten me säikäytämme sen.
Teimme kierroksen vasemmalle. Kun olimme astuneet suunnilleen viisisataa askelta näimme karhun jäljet taas edessämme. — Seurasimme niitä jälleen, ja ne veivät meidät maantielle. Jäimme maantielle seisomaan ja tarkastimme, mihin suuntaan karhu oli jatkanut matkaansa. Näimme siellä täällä maantiellä karhun koko kämmenen ja varpaiden jäljet, paikoittain taas talonpoikaisvirsun jälkiä. Karhu oli nähtävästi kulkenut kylälle päin.
Kuljimme maantietä pitkin. Silloin Demjan virkkoi: — Nyt ei meidän tarvitse ensinkään tarkastella tietä, näemmehän me lumesta, missä karhu on poikennut syrjään tiestä. Jossakin se poikkeaa, eihän karhu kylään mene. Näin me olimme kulkeneet virstan verran tietä pitkin, kun näimme ihmeeksemme karhun jäljet, mutta ne eivät vieneet maantieltä metsään, vaan metsästä maantielle: varpaat olivat tielle päin. Sanoin, että ne ovat toisen karhun jälkiä. Demjan katsoi niitä tarkkaan, mietti hetken ja virkkoi: —Ei, se on ihan sama karhu, mutta se tahtoo puijata meidät. Se on lähtenyt maantieltä takaperin. — Seurasimme jälkiä; hän oli oikeassa. Karhu oli astunut takaperin tieltä noin kymmenen askelta, kääntynyt erään kuusen takana ja sitten kulkenut suoraan eteenpäin. Demjan pysähtyi ja virkkoi: — Nyt me saamme luultavasti sen kierretyksi. Se ei voi käydä makuulle minnekään muualle kuin tälle suolle. Lähdetään yrittämään!
Läksimme kiertämään tiheän näreikön läpi. Olin jo hyvin väsynyt ja hiihtäminen kävi hyvin vaikeaksi. Milloin takerruin katajapensaaseen, milloin joutui kuusenoksa jalkojen väliin, suksi luiskahti joskus jalan alta ja joskus töksähdin lumen peitossa olevaan kantoon tahi pölkkyyn. Olin nääntyä. Riisuin turkin yltäni; olin hiestä märkä. Demjan liukui kuin veneellä soutaen. Sukset luistivat hänen allaan kuin itsestään. Hän ei takertunut mihinkään; suksi ei milloinkaan luiskahtanut jalan alta. Hän otti vielä minun turkkini olalleen ja hoputti minua joutumaan.
Teimme suunnilleen kolmen virstan kierroksen ja tulimme suon toiselle puolelle. Aloin jäädä jälkeen — sukset luiskahtivat aina alta tai menivät ristiin. Demjan pysähtyi äkkiä eteeni ja viittasi kädellään: — Kuuletko miten harakka räkättää ryteikössä; se vainuaa karhun. Siellä se on.