Poikkesimme syrjään, kuljimme vielä virstan verran ja jouduimme taaskin vanhoille jäljille. Olimme täten tehneet kierroksen karhun ympäri, ja se oli jäänyt tekemämme piirin sisäpuolelle. Pysähdyimme. Otin lakin päästäni ja otin kaikki vaatteet auki: oli niin kuuma kuin saunassa, ja olin märkä kuin hiiri. Demjankin oli vallan punainen ja pyyhkäisi hihallaan hikeä kasvoiltaan. — Herra, virkkoi hän, — olemme tehneet tehtävämme, nyt on levättävä.
Mutta metsän takaa punersi jo iltarusko. Istuuduimme suksille lepäämään. Otimme repusta leipää ja suolaa; söin ensin vähäisen lunta ja kävin sitten leipään käsiksi. Se maistui minusta paremmalta kuin milloinkaan ennen. Istuimme näin hetken. Alkoi tulla hämärä. Kysyin Demjanilta, onko kylään pitkä matka. — On noin kaksitoista virstaa. Joudumme sinne yöksi, mutta nyt täytyy levätä. Ota, herra, turkki yllesi, muuten vilustut.
Demjan taittoi muutamia kuusenoksia, tallasi lumen kovaksi ja teki vuoteen; rupesimme pitkällemme vierekkäin ja panimme kädet ristiin pään alle. Enkä ollenkaan tiedä, miten sitten äkkiä nukahdin. Heräsin noin parin tunnin kuluttua. Kuulin jotakin rasahtavan.
Olin nukkunut sikeästi ja kokonaan unohtanut, missä olin. Katselin ympärilleni — mitä ihmettä, missä minä olenkaan? Näen ympärilläni valkean palatsin valkoisin pilarein, ja kaikki välkkyy ja kimmeltää. Katson ylöspäin — ylläni minä näen valkeita kaaria ja juovia ja kaarien välistä teräksisen katoksen monin kirjavin valoin. Katsoin ympärilleni ja muistin, että olimme metsässä. Olin pitänyt lumitaakan painamia oksia palatsina; valot olivat oksien lomitse tuikkivat tähtöset.
Yöllä tuli kaikki huurteeseen: oksat muuttuivat huurteisiksi, turkkini tuli huurteiseksi, Demjankin oli huurteesta vallan valkoisena, ja ylhäällä sateli huurretta. Herätin Demjanin. Nousimme suksillemme ja läksimme hiihtämään. Metsässä oli aivan hiljaista, kuulimme vain suksien liukumisen lumella ja jonkun puun silloin tällöin pakkasessa paukahtavan, niin että koko metsä kajahti. Yhden ainoan kerran rasahti aivan lähellä; jokin eläin juoksi ohitsemme. Ajattelin kohta, että se on karhu. Hiihdimme paikalle, mistä rasahdus oli kuulunut, ja näimme jäniksen jäljet. Nuoria haapoja oli ylt'ympäriltä jyrsitty. Täällä olivat jänikset käyneet syömässä.
Tulimme jälleen maantielle, sidoimme sukset kiinni ruumiiseemme ja astuimme tietä pitkin. Pääsimme helposti eteenpäin. Sukset kolisivat takanamme kovaksi ajetulla tiellä, lumi narisi saappaiden alla, hyinen huurre takertui hahtuvina kasvoihin. Tähdet näyttivät rientävän meitä vastaan puitten oksia pitkin, ne syttyivät ja sammuivat jälleen, koko taivas oli täynnä eloa.
Ystäväni nukkui. Herätin hänet. Kerroimme hänelle, miten olimme saartaneet karhun ja käskimme isännän hankkia seuraavaksi aamuksi talonpoikia ajamaan sitä takaa. Söimme illallista ja menimme nukkumaan.
Olin niin väsynyt, että olisin voinut nukkua päivälliseen saakka, mutta ystäväni herätti minut. Hypähdin pystyyn ja näin ystäväni jo valmiiksi pukeutuneena puuhaamassa kiväärinsä ääressä.
— Missä Demjan on?
Hän oli jo kauan ollut metsässä. Hän oli käynyt tarkastamassa saarrosta, oli pistäytynyt kotona ja lähtenyt jälleen talonpoikien kanssa. Peseydyin, pukeuduin ja latasin kiväärini; istuuduimme rekeen ja läksimme matkaan.