Tatarit pelästyivät ja pysähtyivät, ennenkuin olivat hänet tavoittaneet. Žilin riensi suinpäin kasakkain luo.
Kasakat ympäröivät hänet joka puolelta kysellen:— Kuka? Mitä miehiä? Ja mistä? Mutta väsymyksestä ja mielenliikutuksesta menehtyneenä Žilin vain itki ja toisti yhtenään:
— Ystävät! Ystävät!
Sotamiehetkin saapuivat paikalle ja ympäröivät hänet. Kuka antoi leipää, kuka puuroa, kuka viinaa, joku peitteli päällysnutullaan, joku alkoi särkeä jalkapuita.
Upseerit tunsivat hänet ja veivät linnoitukseen. Sotamiesten kesken syntyi suuri riemu, toverit kokoontuivat kaikki Žilinin luo.
Žilin kertoi heille tarkoin, miten hänelle oli käynyt, ja virkkoi lopuksi:
— Semmoinen oli minun naimamatkani. Eipä näyttänyt olevan Luojan tahto.
Ja hän jäi edelleen palvelemaan Kaukasiaan.
Kostylinista vaaditut viisituhatta saatiin suoritetuksi vasta kuukauden kuluttua. Mies-parka oli silloin melkein kuoleman kielissä.