Koko yön hän kulki. Vain kaksi ratsastavaa tataria sattui tulemaan vastaan, mutta Žilin piilottautui puun taakse kuultuaan jo kaukaa äänet.
Kuutamo alkoi jo vaaleta ja kaste nousta maahan; auringonnousu oli lähellä. Žilin ei vielä ehtinyt metsän laitaan. — No, astunpahan vielä kolmisenkymmentä askelta, sitten painaudun metsään istumaan. — Kuljettuaan tämän verran hän huomasikin metsän loppuvan. Hän tuli aukealle metsästä; oli ihan valoisaa. Aro ja linnoitus olivat hänen edessään alhaalla aivan kuin kämmenellä. Vasemmalla aivan lähellä vuorenjuurta näkyi tulia; ne olivat juuri sammumaisillaan, niistä levisi savu ja niiden ääressä näkyi ihmisiä.
Žilin katseli tarkemmin, näki pyssyjen vilahtelevan, kasakoita, sotamiehiä.
Hänen mielensä kävi iloiseksi, ja hän ponnisti viimeiset voimansa lähtiessään kulkemaan vuorenkylkeä alas. — Herra varjelkoon, tuolla aukealla joutumasta ratsastavan tatarin näkyviin; en pääsisi pakoon, vaikka jo olenkin lähellä!
Tuskin hän ehti tätä ajatella, kun huomasi vasemmalla kummulla, muutaman kivenheiton päässä kolmen tatarin seisovan. Nämä huomasivat hänet ja lähtivät kiitämään häntä kohti. Häneltä oli sydän ihan pakahtua. Hän viittoili käsillään ja huusi minkä suinkin ääntä sai tovereilleen:
— Hyvät miehet! Pelastakaa! Toverit!
Ja kasakat kuulivat, he keikahtivat hevostensa selkään ja ratsastivat häntä kohti ja tatareja vastaan.
Kasakat olivat etäällä, tatarit aivan lähellä. Žilin ponnisti viimeiset voimansa, piteli jalkapuistaan kiinni ja juoksi kasakoita kohti. Nääntyneenä hän teki ristinmerkin ja huusi:
— Hyvät miehet! Ystävät! Ystävät!
Kasakoita oli noin viisitoista.