— Vie paikoilleen, Dina; jos huomataan sen olevan poissa, saat selkääsi.
Dina vei seipään pois, ja Žilin lähti kulkemaan vuoren juurelle päin. Kompuroituaan jyrkänteen alle hän haki terävän kiven ja koetti ruhjoa jalkapuiden lukkoa. Mutta se oli vahva, iskut eivät siihen pystyneet, eikä siihen tahtonut oikein päästä käsiksikään. Äkkiä hän kuuli jonkun juoksevan vuoren rinnettä alas kevyesti hyppelehtien. — Kaiketi taas Dina! hän ajatteli. Tyttönen juoksikin hänen luokseen ja otti häneltä kiven virkkaen:
— Annahan kun minä!
Dina laskeutui polvilleen ja alkoi kivellä nakutella lukkoa. Mutta kädet olivat hennot kuin varvut, eikä niissä ollut voimaa ollenkaan. Hän heitti kiven kädestään ja puhkesi itkuun. Žilin kävi taas vuorostaan käsiksi lukkoon, ja Dina kyykistyi hänen viereensä pitäen häntä kiinni hartioista. Žilin kohotti katseensa ja näki vasemmalta vuoren takaa tulevan kirkkaan kajastuksen taivaanrannalla. Kuu oli nousemaisillaan. — Rotkon poikki metsään on päästävä, ennenkuin kuu ehtii kokonaan nousta, hän ajatteli ja nousi seisoalleen viskaten kiven kädestään. — Täytyy lähteä vaikka kahleissa.
— Hyvästi, Dina kulta. En unohda sinua koskaan. — Dina kavahtaa häneen kiinni ja kopeloi käsillään löytääkseen paikan, mihin pistäisi hänelle piirakoita. Žilin otti ne tytöltä.
— Kiitos, kaikkea sinä keksitkin. Kuka sinulle tästälähtien leikkikaluja tekee, puheli hän silittäen tytön hiuksia.
Dina purskahti itkuun ja kätki kasvot käsiinsä. Hän juoksi sitten vuorelle ja hyppelehti kuin vuorikauris kiveltä kivelle. Pimeässä kuului vain palmikon heiluvien helyjen ja rahojen helinä.
Žilin teki ristinmerkin, piti lukosta kiinni, jottei se kalisisi, ja läksi kulkemaan tietä pitkin. Hän laahasi jalkojaan eteenpäin ja katseli alinomaa nousevan kuun kajastusta taivaanrannalla. Tien hän tunsi hyvästi. Vain noin kahdeksan virstaa oli matkaa suoraa tietä. Kunpa joutuisi metsään, ennenkuin kuu nousta. Hän kahlasi erään puron poikki, — kajastus taivaalla jo vaaleni vuoren takana. Kulkiessaan notkon poikki Žilin yhä silmäili taivaanrantaa: kuuta ei vielä näkynyt. Mutta kajastus kirkastui kirkastumistaan, ja rotkon toinen puoli kävi yhä valoisammaksi. Metsän varjo siirtyi vuoren juurelle läheten häntä koko ajan. Varjon turvissa Žilin samosi eteenpäin. Hän kiiruhti kulkuaan, mutta kuu näytti vielä nopeammin kohoavan; oikeallakin puolella se jo valaisi puiden latvoja. Žilin lähestyi metsää, ja kuukin jo kohosi vuorten takaa. Oli kirkasta ja valoisaa kuin päivällä. Puitten lehdetkin saattoi selvästi nähdä. Vuorilla oli äänetöntä ja valoisaa ja kuolon hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Kuului ainoastaan puron lirinää alhaalta.
Žilin pääsi metsän suojaan kohtaamatta mitään tiellä. Hän valitsi metsässä pimeimmän paikan ja istuutui lepäämään.
Syötyään kakkaran ja levähdettyään hän haki kiven ja rupesi jälleen kalkuttelemaan jalkapuita rikki. Kädet ihan menivät verille, mutta lukko ei särkynyt. Hän nousi taas ja lähti astumaan polkua pitkin. Virstan verran kuljettuaan hän tunsi voimainsa olevan ihan lopussa; jalkoja ihan särki. Kun kymmenenkin askelta sai astutuksi, täytyi hänen aina taas pysähtyä. — Ei auta, ajatteli hän, — täytyy kompuroida niin kauan kuin voimat riittävät. Jos käyn istumaan, en kykene enää nousemaan. Linnoitukseen asti en jaksa kulkea. Mutta kun päivä alkaa sarastaa, käyn metsään makaamaan ja yön tullen jatkan taas matkaani.