Hän katsoi jälleen ylöspäin, — tähdet tuikkivat korkealla taivaalla; mutta Dinan silmät loistivat pimeässä kuopan reunalla kuin kissan silmät. Hän kurotti päänsä yli kuopan reunan ja kuiskasi: — Ivan, Ivan! Kädellään hän viittaili lakkaamatta suutaan kohti antaen siten merkin olla hiljaa.
— Mitä? kysyi Žilin.
— Kaikki muut ovat menneet, kaksi on vain jäänyt kotiin.
Žilin virkkoi Kostylinille:
— No, lähdetäänpäs, yritetään viimeisen kerran; minä kyllä nostan sinut.
Kostylin ei ottanut puhetta kuuleviin korviinsa.
— Ei, ei minusta ole lähtijäksi. Mihinkä minä tästä, kun en kykene edes kääntymäänkään.
— No, hyvästi sitten, erotaan ikiystävinä! Hän suuteli Kostyliniä.
Žilin tarttui seipääseen, pyysi Dinaa pitämään sitä pystyssä ja alkoi kiivetä ylös. Mutta jalkapuut tekivät haittaa, ja hän luiskahti pari kertaa takaisin. Kostylinkin kohottautui auttamaan, ja kun Dinakin nauraen kiskoi häntä kaikin voimin paidan pieluksesta, pääsi hän viimein ylös.
Žilin ojensi seipään Dinalle sanoen: