— Kuka tahtoo tappaa?
— Isä. Ukot yllyttävät. Mutta minun on sinua sääli.
Žilin vastasi:
— No, jos käy sääliksi, niin tuohan sitten minulle pitkä seiväs.
Tyttö pudisti vain päätään: — En voi!
Žilin rukoili häntä kädet ristissä:
— Hyvä, kiltti Dina, tuo seiväs!
— En voi, vastasi tyttö. Näkevät, kaikki ovat kotona. — Samalla hän juoksi pois.
Ilta tuli, ja Žilin istui miettien: — Mitenhän tässä käy? Yhtämittaa hän katseli aukon suulle. Taivaalla tuikkivat tähdet, mutta kuu ei ollut vielä noussut. Mulla huusi iltahuutonsa, sitten pii taas kaikki hiljaista. Žilin oli vaipumaisillaan uneen ajatellen: tyttö pelkää.
Äkkiä rupesi hänen päälleen tipahtelemaan savikokkareita; hän katsahti ylöspäin: pitkä seiväs töksähteli kuopan reunaan, töksähti, alkoi laskeutua ja painui kuoppaan. Žilin ihastui kovasti, tempasi seipään käteensä ja laski sen jälleen maahan. Kylläpä olikin aika seiväs! Hän oli nähnyt sen ennen talonkatolla.